Joulupuuhia

Joskus varhaisteininä lainasin jouluvalmistelukirjoja, joissa kerrottiin, miten unelmien joulu tehdään. Siellä ohjeistettiin askartelemaan himmeli, ompelemaan tonttu ja tekemään kaikki joulujutut alusta pitäen. No, sellaiseen ei nykyään kovin moni lähde, mutta mieleeni jäi tuosta ruotsalaisten tekemästä joulukirjasta itsetehtyjen nekkujen ohjeet ja haave, että joskus vielä tekisin itse joulukarkkeja. Nyt se sitten toteutui. Yhdessä joulukarkkien tekeminen oli niin mukavaa, että makeiden tuotosten syöminen on sen rinnalla ihan pieni ilo. Joulumieli nousi mukavasta yhdessäolosta kummasti. Minulla on ihania ja taitavia siskoja.

Kokonainen kuva

Facebookissa kiersi hauska ketjukirje meillekin, jotka emme yleensä ketjukirjeille lämpiä. Sai kertoa itsestään muutamia totuuksia, asioita, joita muut eivät ehkä tiedä. Omien salaisuuksiensa raottaminen ja toisten salaisuuksien lukeminen osoittautui yllättävän hauskaksi ja kiinnostavaksi jutuksi. Olen lukenut viime päivinä useita hersyviä, naurattavia, itkettäviä ja koskettavia asioita ystävistäni ja kavereistani. Oikeasti opin jotain uutta ihmisistä, joiden kanssa juttelen jatkuvasti. Ei sitä kaikkea tiedä, edes perheenjäsenistään, vaikka luulisi tietävänsä. Mahtava kiertokirje siis.

Ihmisestä voi tulla ensivaikutelman tai pinnallisen tuntemisen kautta hyvin väärä käsitys, syystä tai toisesta. Kokonaisena ihmisenä tunteminen tarkoittaa myös arempien asioiden tietämistä ja heikkouksien tuntemista. Näitä ei useinkaan toisesta tiedä. Jos ei välitä tietääkään, sitten jää näkemättä asian toinen puoli. Jää ehkä tuntematta hieno ihminen, jolta voisi oppia paljon.

Minulla on taipumusta piilottaa herkkyyttäni. Monilla on minusta käsitys, että olen kova ja vahva ihminen, näin he ovat minulle kertoneet. On varmaan totta, että minussa on vahvuuttakin paljon, mutta myös herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota näitä puolia minusta huonosti tunteva ei tunnista edes minuun kuuluvaksi. Olen opetellut näyttämään herkkyyttäni ja vapautumaan siitä ajatuksesta, että se on heikkoutta.

On vain oivallettava, että herkkyys on vahvuutta. Ei siinä ole mitään pahaa, että itkin, kun luin opiskeluaikoina gradua varten kirkonkirjoja ja niistä ihmisten perheiden tarinoita synnyin ja kuolin aikojen pohjalta. Tai liikutuin lasteni ultrakuvaa katsoessa, kunnolla nauraessa kyyneleet tulevat silmiin ja niin edelleen. Tai että minulla on tarve puolustaa perhettäni, lapsiani ja miestäni leijonan raivolla, jos koen heitä uhattavan tai väärin perustein arvosteltavan. Herkkyys on minulle myös luovuus, ja jos yritän painaa herkkyyttäni piiloon ja pois, poissa pysyy myös luovuuteni. Minusta tuntuu, että on jo aika vapauttaa se.

Vaatii rohkeutta olla kokonainen ihminen. Minä ajattelin uskaltaa kokeilla vihdoin antaa herkkyyteni näkyä. Se ei kaikkia varmaan miellytä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Miellyttämisen sen itsensä vuoksi olen ajatellut lopettaa kokonaan.

Ristiäiset

Poikavauvamme on saanut nimen, jota nyt opetellaan käyttämään. Vauva kastettiin kastemessussa lähikirkossa. Kastemessu oli todella koskettava ja kaunis tapahtuma. Olin aiemmin ollut morsiusmessussa, eli vihkimisen yhteydessä oli myös ehtoollisjumalanpalvelus, ja siitä jäi ajatus kasteesta vastaavalla tavalla. Meillä on melko pieni koti, joten perhemessun yhteydessä kirkossa kastaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Kastemessu myös kauniisti korostaa seurakuntaan liittämistä, jota kaste on. Tykkäsin valtavasti! Myös muut seurakuntalaiset tulivat kiittämään, että jaoimme perheemme juhlan seurakunnan kanssa. Jäi todella hyvä mieli poikamme kastejuhlasta. Voisin melkein suositella kastemessua niille, jotka kokevat seurakunnan luontevana paikkana. Juhlavaa se oli erityisesti siksi, että lauloimme messussa Hoosiannaa ensimmäisen adventin kunniaksi.

Kotona meillä oli sitten pieni kahvihetki, pystykahvit niin sanotusti, sillä vieraamme juuri ja juuri mahtuivat meille. Sain apua leipomisissa ja järjestelyissä ihanilta siskoiltani, mummoilta ja osan tein itse. Viisitoistavuotias siskoni teki ristiäiskakun, tuli upea. Tykkään kovasti järjestää juhlia, kotona tai muualla, mutta vauvan kanssa siinä oli kyllä haastetta. Erityisesti siivoaminen juhlaa varten tuntui mahdottomalta yhtälöltä. Onneksi saimme lapset hoitoon muutamaksi tunniksi ja tämäkin huoli järjestyi. Ristiäisten jälkeen tuntui eläminen ihmeen helpolta ja vaivattomalta. Totesin, että olen myös aika paljon vahvempi ja moneen venyvä tyyppi. Enemmän kuin luulenkaan.

Ja sitten nimi. Suvussani on annettu lapsille omanlaisia, persoonallisia ja jopa erikoisia nimiä. Sellaisista nimistä minäkin tykkään ja monella sisaruksen lapsella on jo nimi, jonka olisin voinut omallenikin antaa. Esikoisellamme on melko harvinainen nimi, ja halusimme jotain samantyylistä. Se ei ollut mitenkään helppo tehtävä. Aiemmin suunniteltu nimi karahti kiville, kun olin sitä mieltä, että se ei sovi vauvalle, hän ei näytä eikä tunnu siltä. Minä haluan antaa lapsilleni persoonallisen nimen, joka on vahva, kansainvälisesti toimiva nimi. Nimellä saisi olla myös joku tarina tai historia. Myös mieheni haluaa lapsen nimellä olevan historiaa. Pääsimme lopulta sopuun nimestä. Suvulla on taas sulattelemista. Tosin yksi siskoni oli ajatellut juuri vauvan nimeä omalle lapselleen sitten joskus. Nimimaku taitaa kulkea meillä perheessä aika samanlaisena.

Nyt sitten laitamme joulua. Rennosti, rauhassa. Tärkeintä, että saa olla kotona ja hiljentyä jouluun.

Mustat silmänaluset ja sukat

Aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta sillä on melko vähän merkitystä elämässäni nyt. Vauvan hoitaminen, sen tiheääkin tiheämmät ruoka-ajat ja säännöllisen epäsäännöllinen rytmi pyörittää päiviäni. Välillä väsyttää imettää koko ajan. Silloin tällöin onnistun nukkumaan päiväunet, ja heti tuntuu helpommalta. Perhekerhoissa käymme, matkalla olemme hippasta esikoisen kanssa. Vaikka univaje kirvelee silmiä, lähteminen piristää kuitenkin niin, että olen iloisempi kotimatkalla. Jos onnistun kunnialla syöttämään ja nukuttamaan lapset, tunnen onnistumisen riemua. Kyllä tämä tästä.

Kovinta on minusta esikoisen peittelemätön kiukku, suru ja kapina uuden tilanteen vuoksi. Hän itkee asiaa minulle, lyö ja kiukkuaa. Myös isälleen, mutta äitiin kiukku todella purkautuu. Surettaa lapsen puolesta. Aina en voi revetä kahteen osaan, vaikka haluaisin. Esikoinen kostaa huomion puutteen piirtämällä seinään, särkemällä peilin ja maalaamalla kynsilakalla kylppärin kaakeleihin. Tuntuu, kuin olisi liikkuvassa junassa ja yrittäisi siitä jutella laiturilla oleville.

Oma haasteensa on minun jaksamiseni. En ole hyvä jaksamaan. Yritän muistaa olla syyllistymättä, kun otan pienen oman aikani vaikka käymällä ruokakaupassa. Vauva on pieni mammanpoika, hänellä on siihen hyvä syy ja oikeus, ja itkee äidin perään, kun olen poissa. "Laita korvatulpat", sanon miehelleni. Kyllä on vaan tärkeää, että saan joskus edes vähän tuulettua. Ja vauvankin lyhyillä poissaolojaksoilla totuteltava harvakseltaan.

Kun vauva sitten parina viime päivänä on nukkunut pitempiä pätkiä, ihmettelen. Eikö se nyt herää jo syömään? Mutta sen verran olen viime kerrasta oppinut, että päiväunet on tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja sitä ohjetta olen koko ajan noudattanut.

Kateellinen?

Kysymys tulee täysin yllättäen: "oletko sinä kateellinen minulle, koska...?". Olen niin hämmästynyt siitä, että meinaan purskahtaa nauruun päin naamaa. Hillitsen itseni, eihän sitä nyt sovi päin näköä ystävälle nauraa, ja sanon ihmeissäni, että en tosiaankaan ole. "Lucky you", sanon.

Puhun totta: ei ole tullut edes mieleenkään, että tuosta voisi muka kateellinen edes olla. Ja että minä? En tajua kysyä, miksi hän sitä kysyy. Ajatus tulee mieleen vasta aikojen päästä ja alan ihmetellä. Miksi hän epäilee minua kateelliseksi, kun en ole sitä rahtuakaan? Vielä myöhemmin nousee vielä uusi ajatus: onko hän itse minulle jostakin kateellinen, kun kysyy tuollaista? En ole ajatellut koko kateus-asiaa ystäväni yhteydessä koskaan, nyt pyörittelen sitä hetken. Päätän antaa asian olla, koska on niin joutavaa miettiä, mistä joku olisi minulle kateellinen. Kaikilla asioilla on aina se toinen puoli. Asiat ovat suhteellisia.

Jotkut ovat hirveän kateellisia. Toisten ystäviä, omaisuutta, palkkaa ja ties mitä kadehditaan. Lehdissä julkaistavat verotulot oikein kannustavat kadehtimaan toisia. Moni haluaisi toiselta ison talon, auton, uran, lomamatkan, lapset, lemmikin, komean tai kauniin puolison, hoikan vartalon tai mitä nyt vielä voi keksiä. Minusta raha ei tee onnelliseksi, ei talo eikä auto, ei edes matkakaan. Minua ei toisten rahat eikä omaisuudet ole koskaan oikein kiinnostaneet. Jos olenkin kateellinen, kateus kohdistuu vähän toisenlaisiin asioihin. Joltakin kadehdin rohkeutta, toiselta ehkä varmuutta. Sellaisia asioita minä toivoisin itselleni. Minulla on unelmia, ehkä kykyä toteuttaakin niitä, mutta onko rohkeutta, siitä en ole ihan varma.

Kirjastosta lainasimme lapsille satukirjan, jossa käsitellään kateutta. Lapsilla kateus on luonnollinen, peittelemätön asia. Sitä myös opetellaan hillitsemään. Meillä sisarkateus ilmenee nyt kateutena äidin ajasta. Se näkyy myös kiukkuna, kun joutuu jakamaan. Aikuisilla kateus piiloutuu ovelammin. En oikein ymmärrä aikuisten kateutta. Mistä se oikein kumpuaa? Mitä sille voi sitten tehdä? Mitä siitä pitäisi ajatella?