Matonpesuilo

Se aika kesästä, että pestään mattoja. Minä olen oppinut rakastamaan meidän Pielisjoen varressa sijaitsevaa matonpesulaituria. Sen rauhallista ja rentoa tunnelmaa, ihmisiä siellä, heidän ystävällisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, aurinkoa ja sitä fiilistä, mikä matonpesusta tulee.

Tänä vuonna olin matonpesussa tyttäreni kanssa. Söimme eväitä, hän leikki leikkikentällä, vähän yhdessä pesimme mattoja. Olen iloinen, jos pystyn välittämään tämän ihanan hetken lapselleni, jättämään tällaisen muiston. Jätin toisen erän mattoja tuonnemmaksi, että pääsen vielä sinne rauhassa mattoja kuuraamaan.

Puhdistautumista

Tänä keväänä siivoan kaappeja, järjestän, lajittelen, pesen ja kerään läjään pois heitettäviä kuin myös lahjoitettavia tavaroita. Tuntuu ihanalta luopua tavaroistaan. Miksi en ole luopunut näistä jo aiemmin, mitä nämä täällä tekevät? Turhaa, turhaa. Koen kotini siivoamisen myös mieltä puhdistavana. En enää pidä näitä täällä, nämä jätän jo pois, luovun ja heitän menemään. Sisustan siinä sivussa kotiani uudelleen ja huomaan, miten kivoja tavaroita minulla onkaan. En tarvitse uutta, minulla on jo. Niin ihana, kaunis koti. Rakas perhe. Olen onnekas, onnellinen.

Se, että on voimaa järjestellä kotia. On aikaa, mahdollisuus. Halua siivota ja järjestellä. Mietin sitä aikaa, kun vain työnsin tavaraa tavaran viereen. Ostin uutta, kun en löytänyt enää vanhaa. Se oli sitä aikaa. Hymyilyttää löytää kaapistaan kolmekymmentä kaunista huivia. Naurattaa. Voi minua! En tosiaan tarvitse uutta huivia. Huiveja riittää seuraaviksi vuosiksi todellakin. Tai sitten voin myydä osan pois. Täytyyhän naisen joskus joku kiva asuste saada.

Kaappien järjesteleminen vaatii aika paljon asioita, jotka ovat kohdallaan, että se onnistuu. Pikkuvauvan kanssa se ei minulta ole onnistunut. Työ on imenyt mehut minusta, en ole jaksanut. Lomallakaan en ole kyennyt. Mutta nyt minä pystyn. Olen saanut jalkani irti tahmeasta maasta. Vapautunut. Löytänyt ne omat rajani, osaan pitää niistä kiinni ja suojella itseäni. Kääntää selkäni sille, joka minua vahingoittaa. Olen saanut uutta voimaa. Tuntuu oikein hyvältä nyt.

Siispä minä heitän vanhaa tavaraa pois, monta säkillistä. Myyn, vien roskalavalle, suutarille, keräyslaatikkoon. Puhdistaudun. Elämä hymyilee.

Hammasitkuja

Meillä on ollut tässä vähän kaikenlaista kuluvana keväänä. Viimeiset pari kuukautta vauva on tehnyt hampaita, oppinut yhtä ja toista, itkenyt öisin ja valvottanut luonnollisesti vanhempiaan. On ollut muutakin haastetta elämässä, niistä kerron ehkä myöhemmin. En ole ehtinyt paljon kirjoitella, tai halunnut. Tunnelma on odottava, jännittynyt, väsynyt.

Eilen pelasimme tyttären kanssa muistipeliä ja muistin, että tähän ei ole ollut moneen hetkeen aikaa. Tytär on hyvä muistipelissä ja voitti minut taas. Tunnistaa kortit jo kulmien taitoksista. Nelivuotias on jo niin taitava kaikessa. Osaa käyttäytyä äitienpäivän jumalanpalveluksessa selvästi paremmin kuin viime vuonna. Kuuntelee, miettii, kyselee. "Äiti, mitä tarkoittaa menettää?". Ja painaa mieleen.

Toukokuu tarkoittaa minulle nyt odotusta. Valmistautumista. Aika paljon ponnistelua muutoksen toteuttamiseksi. Yritän malttaa olla kärsivällinen ja luottaa, että kyllä asiat taas järjestyvät. Ei mene kauan, kun on kesäkuu. Loma alkaa, ja voimme rauhoittaa elämän tahdin valvotuille öille paremmin sopivaksi. Luonto avautuu kevääseen silmieni edessä ilman hermoiluanikin. Omenapuu valmistautuu kukkimaan. Raparperi nousee. Tulppaanit ja krookukset kukkivat pihamaallamme. Minä pesen ikkunoita, patiota, lattioita. Eteenpäin, eteenpäin.

Loma. Se on niin kaukana vielä. Sitä ennen on niin paljon. Emme mieti sitä juurikaan. Katsotaan sitten. Ainakin serkkulaan viikoksi, se on luvattu.

Kirppistelyä

Monen vuoden aikomisen jälkeen olen vihdoin saanut aikaiseksi alkaa viedä tavaraa kirppikselle myytäväksi. Äitiyslomalla on aikaa ja nyt tuntuu löytyvän siihen myös intoa ja tarmoa. Moni pieneksi jäänyt ihana tyttären vaate on löytänyt uuden omistajan kirppiksen kautta. Pojan vauvavaatteetkin ajattelin jo laittaa kiertoon. Ei niitä ole mitään järkeä säilöä laatikoissa kotinsa nurkassa. Lasten vaatteiden kiinnostavuus ei odottamalla kasva, päinvastoin pienenee. Siispä säästin vain muutamia myöhemmin haikeiltaviksi.

Kirjat tuntuvat kiinnostavan kirppispaikalla aika hyvin. Olemme laittaneet vanhoja kirjoja, levyjä ja elokuvia myyntiin niitäkin. Arvelisin, että miehet ostavat niitä herkemmin tai sitten naiset ostavat miehilleen kirjoja. Tämän voisi päätellä siitä, että pokkareita harrastavan mieheni kirjat ovat käyneet hyvin kaupaksi. Kirjahyllymme räjähtää, ellei sitä hieman harvenneta. Onneksi onkin löytynyt sellaisia kirjoja, joista olemme olleet valmiit luopumaan.

Omien vaatteiden myymiseen liittyy tiettyä haikeutta. Oi, tällainen ihanuus minulla oli joskus. Muistan mitä koin se takki päällä, se laukku olalla. Silloin olin siinä koossa, nyt alkaa olla utopiaa kuvitella, että pääsisin samaan uudelleen. Jonkun oikein klassisen mallisen vaatteen voin säästääkin tuleville polville, mutta enimmäkseen se ei kannata sekään. Kun ei ole vuosikausiin enää mahtunut johonkin kolttuun niin kiertoon vaan.

Aika vapauttavaa huomata, että tavarasta tosiaan pääsee eroon. Siitä tulee hyvä mieli, että sain aikaiseksi, ja viitsin tehdä tämän. Kasailen tavaraa nyt jo toiselle kirppiskerralleni lyhyen ajan sisällä. Ensimmäinen kerta onnistui niin hyvin, että haluan kokeilla taas. Myymättä jääneet pitäisi viedä suoraan hyväntekeväisyyteen lahjoitettaviksi. En tosin ole ihan siihen kyennyt. Otan sitten taas ensi kuussa uuden kirppispaikan ja kokeilen onneani sillä kertaa. :)

Tunnen uuden kevään!

Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.