Hyväksyminen

Olen viime aikoina kirjoittanut mielessäni monta, monta blogitekstiä, mutta ne kaikki jäävät julkaisematta. Kirjoitan mielessäni, tai kirjoitan pöytälaatikkoon. Voihan se olla, että joku päivä julkaisen ne. Mene ja tiedä. Olen tehnyt jo pitemmän aikaa ajatustyötä ja pohdintaa asiassa, joka on ollut minulle suru ja pettymys, nostattanut vihaakin. On tuntunut epäreilulta, väärältä, ties miltä. Nyt olen tullut kohtaan, jossa ymmärrän, että tämä asia on vaan hyväksyttävä. Haluan päästä eteenpäin, jättää sen taakseni, tulla tyyneksi asian kanssa, vaikka se ei palaa enää ennalleen.

Hyväksyminen. Se, että hyväksyy muutoksen, tapahtuneen asian, ihmissuhteen tai tilanteen muutoksen. Hyväksyy, että nyt kävi näin. Että tämä tapahtui, tälle ei voi enää mitään. On turha rimpuilla asiaa vastaan, vaikka monenlaisia tunteita siihen liittyykin. Minun on vaikeaa hyväksyä monia asioita. Sitä, että jostakin ihmisestä paljastui puoli, jota en olisi uskonut olevankaan. Sitä, että olen saanut jonkin roolin, jota en mielestäni ansaitse, mutta josta olen pääsemättömissä. Sitä, että keskusteleminen ei auta. Sitä, että ihmiset ovat toisia kohtaan julmia, ilkeitä, epäluotettavia, ajattelemattomia... Joistakin on tiennyt sen aina, joku paljastaa todellisen karvansa vasta yllättäen. Silloin se tuntuu petokselta, järkyttää.

Olen hyvin luottavainen ihminen. Liian luottavainen. Elämä opettaa minua välillä kovalla kädellä varomaan ja katsomaan tarkemmin eteeni. Lopulta pystyy matkan päästä näkemään, että harmi, että sen piti mennä niin. Mutta minä opin, ja en toistanut samaa virhettä enää. Ainakaan niiden ihmisten kanssa.

Hyväksyminen vapauttaa. Kun pystyy hyväksymään asian, sen voi jättää taakseen. Tapahtunutta ei tarvitse pitää oikeana, mutta minusta on tärkeää ymmärtää, että sille ei voi enää mitään. Siitä seuraa asioita, muutoksia, mutta nekin on vaan hyväksyttävä. Ja sitten eletään eteenpäin. Tulee uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia näkökulmia ja kohtaamisia. Ehkäpä myös parempia. Oppia ikä kaikki.

Tähyilyä eteenpäin

Voi miten nautin vauvasta, kerrankin osaan nauttia ja olen siitä iloinen. Samaan aikaan alkaa katse ja ajatus jo kulkeutumaan tulevaan syksyyn, eteenpäin. Maaliskuussa pitää hakea pojalle jo hoitopaikkaa, jos mielii saada, sanoivat. Se on niin pian. Silti niin on hyvä. Kokemuksesta tiedän jo, että kyllä me pärjätään, vaikka päivähoito alkaa. En ole kotiin jäävää sorttia. Valitettavasti ehkä, joku sanoisi, mutta niin se vain on. Mutta nyt, tästä hetkestä nautin.

Teen pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa kotikulmilla. Vauva nukkuu kolmekin tuntia kerralla. Kevät, kaunis sää ja luonto sekä kiirettömyys ovat kivoja asioita tavoittaa taas. Tuntuu samalta kuin silloin opiskelijana aikoinaan. Pidän edelleen kiinni päiväunistani aina, kun tilaisuus tulee, mutta enää ei väsytä niin paljon kuin aiemmin. Jaksan viedä tavaroita kirppikselle, alan siivota kaappeja. Mahtavaa, että saan sen tehtyä. Päätän laittaa pojan vaatteet nopeammin eteenpäin kuin tyttären kohdalla tein. Mitä niitä säästämään. Uusia saa niin helposti.

Vauva alkaa liikkua. Kääntyy, pungertaa, potkii. Pian se ei ole enää vauvakaan. Niitä harjoitusähellyksiä on niin hauska katsoa. Hän on kultainen, aurinkoinen, ihana lapsi. Huomaan paljon eroja persoonassa verrattuna isosiskoonsa. Tämän kanssa ei ole temppu eikä mikään istua kahvilla, syöttää huomaamatta ja jutella rattoisasti. "Seurusteluvauva", sanoo siskoni. Poika, hänen ihmeellisyytensä, herättää vauvakuumetta, huomaan. :)

Edelleen on paljon epävarmuutta, mutta suhtaudun siihen edelleen rauhallisesti. Mennään sitten niin, sekin on hyvä, katsotaan nyt. Ajattelen, että parempi näin. Olen oppinut rajani, enää en peleihin ala, vaan pidän rajoistani kiinni. Vaikuttaa koko ajan valoisammalta. Hyvän merkkejä.

Ihanan tylsä elämä

Minulla on taipumus tallettaa ystävieni sanoja mieleeni ja maistella niitä pitkäänkin tapaamisen jälkeen. Joku voi unohtuakin joksikin aikaa ja yhtäkkiä ystävän sanat sitten pulpahtavat pintaan. Näin kävi taas hiljattain. Ystäväni totesi, että hän toivoo mahdollisimman tavallista ja tylsää elämää. Niin tylsää kuin vain voi saada. Se oli hienosti sanottu, ja tänään olen miettinyt noita sanoja.

Että tylsä elämä, sitä kai pidetään jotenkin kamalana asiana, mutta mitä se oikein edes on? Mitä on tylsä elämä? Lapsi marisee säännöllisesti, että on tylsää. :) Tylsä on turvallista, rauhallista, draamatonta, tavallista, kodikasta. Hyvää elämää. Kylläpä ystäväni onkin viisas, kun hoksaa toivoa tylsää elämää. Minäkin toivon! Hyvää elämää, jossa tavalliset asiat toistuvat tasaisena ketjuna.

Eikä se tylsä tarkoita välttämättä sitäkään, että pitäisi paikoillaan pysyä tai yksin olla. Tylsään elämään liittyy ihan tavallisia perhetapahtumia, juhlia, tavallisia matkoja ja tapaamisia, ystäviä, tavallisen hyviä hetkiä. Tylsässä elämässä leivotaan, siivotaan, leikitään, riidellään, sovitaan, ostetaan mitä tarvitaan, myydään pois, matkustetaan, synnytään, kuollaan. Niin kuin siinä hienossa ja ihmeellisessäkin elämässä muuten. Kaikilla meillä on arkemme. Hieno ja ihmeellinenkin muuttuu arkiseksi aikanaan, kun riittävän monesti on toistettu. Asioilla on kääntöpuolensa. Kulisseilla taustansa. Asioilla hintansa. Aina.

Tylsää elämää voi elää onnellisena. Tavallista, keskiluokkaista, arkipäiväistä elämää. Minusta tuntuu, että minun elämästäni on tulossa ihanan tylsä elämä. Enkä minä muuta edes pyydä.

Vanhasta vuodesta opin

Uusi vuosi ja jo joulunaika on minulla aikaa, jolloin mietin vuosien ketjua ja kulunutta vuotta. Ajattelen oman elämäni polkua, ja pohdin, mihin se kaartuu siellä, minne en vielä näe. Kulunutta ja tulevaa vuotta puntaroin mielessäni hiljaksiin. Mietin, mitä hyvää ja aihetta kiitollisuuteen, mitä opin, mitä kuormaa kannan uuteen vuoteen. Aina sitä jotain, tänäkin vuonna. Mutta koko ajan vähemmän, ja siitä olen iloinen.

Elämäni keskiössä on oma perheeni, rakas puoliso ja lapset. Heistä tunnen kiitollisuutta ja onnea silloinkin, kun vauva valvottaa, en jaksa kovin hyvin, tulee kränää pikkuasioista ja muuta arkista. Mikä onni, että minulla on heidät. Myös rakkaat siskoni ovat minulle valtavan tärkeitä. Tiedän, että he tukevat, kannustavat, lohduttavat, tulevat apuun tarvittaessa ja sanovat suoraan, kun sitä tarvitaan. Olen valtavan rikas, kun minulla on heidät. Siskot pysyvät, vaikka muut asiat muuttuisivat.

Kuluneena vuonna tapahtui jotain, mitä en uskonut voivan tapahtua. En ole salannut sitä, että minulla on ollut vaikeat välit vanhempiini jo vuosien ajan. Olin varma, että se asia ei siitä muutu ja olin jo hyväksynyt sen. Sitten tapahtui jotain, joka sai minut näkemään asian toisin. Tajusin, että kaikesta siitä kurasta huolimatta he ovat vanhempiani, joilla on myös hyvät puolensa ja vahvuutensa. Kaikki on niin suhteellista. Sen ymmärtäminen avasi umpisolmun: me teimme sovinnon. Myönsimme, että kukaan ei tässä onnistunut, virheitä tuli kaikille, puhuimme niistä, pyysimme anteeksi. Ja tilanne on korjaantunut. Kun on vuosia ollut se tilanne, että yhteyttä ei ole ollut, muutos todella tuntuu. On ihmeellistä, että tämä saattoi tapahtua. Olen siitä valtavan kiitollinen. Opin, ja uskon, että niin oppivat myös vanhempani, tästä kaikesta valtavasti. Rakkaus on palautunut, ja myös kunnioitus. Epäkohtia on ollut ja on, mutta niistä voidaan toivottavasti vähitellen puhua.

Kuluneena vuonna opin paljon omista rajoistani. Myös siitä, että pitäisi luottaa enemmän vaistoonsa ja tunteisiinsa. Yhä vain enemmän.

En tiedä, mihin suuntaan olen kulkemassa. Epävarmuutta on paljon. Olen kuitenkin nyt rauhallinen. Äitiysloma on ollut hyvää aikaa ottaa etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Hieman jo tiedän, mutta suunta on edelleen hukassa. Se löytyy, minä luotan siihen. Voi olla, että nyt on vain aika muutokselle. Siltä se tuntuu. Mutta mitä sitten tapahtuu, en tiedä.

Tulevasta vuodesta tulee mielenkiintoinen. Vuoden päästä olen taas viisaampi, se on hieno asia. Vuoden päästä meillä on reilu yksivuotias ja pian viisivuotias. Minun elämäni palikoita asetellaan tänä vuonna uudelleen. Hyvällä tavalla, uskoisin.

ps. Matkoja on suunnitteilla muutaman vuoden tauon jälkeen. Yhdet lentoliput on ostettu, toisesta matkasta alustavasti sovittu. Mukavaa!

Joulupuuhia

Joskus varhaisteininä lainasin jouluvalmistelukirjoja, joissa kerrottiin, miten unelmien joulu tehdään. Siellä ohjeistettiin askartelemaan himmeli, ompelemaan tonttu ja tekemään kaikki joulujutut alusta pitäen. No, sellaiseen ei nykyään kovin moni lähde, mutta mieleeni jäi tuosta ruotsalaisten tekemästä joulukirjasta itsetehtyjen nekkujen ohjeet ja haave, että joskus vielä tekisin itse joulukarkkeja. Nyt se sitten toteutui. Yhdessä joulukarkkien tekeminen oli niin mukavaa, että makeiden tuotosten syöminen on sen rinnalla ihan pieni ilo. Joulumieli nousi mukavasta yhdessäolosta kummasti. Minulla on ihania ja taitavia siskoja.