Nyt sitä ollaan jo tässä, että äitiysloma on alkanut. Äkkiä on aika hurahtanut, vastahan sitä ihmeteltiin elämän alkua raskaustestistä. Nyt hän on jo touhukas vauva, joka potkii reippaita sarjoja. On hauska ainakin kuvitella, että lapsen kanssa voi jo vähän kommunikoida. Painamalla mahaa saan potkun vastaukseksi ja sitä voi jatkua muutamiakin kertoja. Olen myös huomannut, että vauva tykkää musiikista: aamuradio on ilmeisesti jo opittu mahassa tuntemaan, koska sitä kuunnellessaan hän on aina herännyt aamujumpalle töihin mennessä. Lomallakin huomasin, että siellä riemastuttiin radiosta ja uutisista. Nauratti, kun toimittajan lapsi reagoi jo mahassa uutisiin. :)
Olin vielä pari viikkoa sitten sitä mieltä, että ihan turhan aikaisin alkaa tämä vauvaloma. Tuntui, että ihan hyvin jaksoin töissä, ja että aika vain kävisi pitkäksi, kun ei vielä ole lastakaan. Tällä viimeisellä työviikolla pyörsin kyllä mielipiteeni ja nyt tuntuu, että ihan hyvä näin. Selkä kipeytyy ylenmääräisestä istumisesta, kun painopiste on muuttunut. Vaikeuksia on ollut jaksaa iltaisin hoitaa tehtävänsä ja velvollisuutensa, kun on päivän työt tehnyt. Nyt on sitten siltä osin vähän kevyempää, vaikka muuten olen tosi hyvin voinut. (koputtaa puuta) Ajatus silti on askarrellut viime päivinä aika paljon vauvassa, lapsiperheen arjessa ja tietysti myös lapsen maailmaan saattamisessa. Ihan hyvä saada jo rauhoittua kotiin ja tehdä mukavia asioita tässä toimitusaikaa odotellessa.
Jännä nähdä, miten minun käy vauvan kanssa. Realistinen kuva lapsiperheen elämästä ei ole häipynyt mielestäni, onhan nuorin siskoni vain 6-vuotias ja siskon lapset pieniä myös. Tiedän, että lapset sotkevat, huutavat, tappelevat ja särkevät tavaroita, jos silmä välttää ja annetaan - ja usein siitä huolimatta, että ei. Ja että vauvan kanssa se on sitä vaippashowta, johon oman mausteensa antaa tietysti se, että joitakin asioita, kuten imettämistä, ei voi etukäteen harjoitella. Ensimmäinen lapsi on ensimmäinen, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jotain pientä vaikeutta tulee taatusti, mutta jospa osaisin vaikka nauraa sille, ettei asiat heti suju.
Äitiyslomani alkuun olen ajatellut hoitaa ensin kuntoon kaiken vauvaa varten. Sitten pitäisi vähän hemmotella itseä kampaajalla, kauneushoitolalla, hammaslääkärillä (?) ja shoppailulla. Mitä kaikkea sitä sitten keksiikin! Nukkuminen varastoon on kuulunut kokeneempien ohjeistukseen, mutta en tiedä, miten se tapahtuu, jos ei yhtään ylimääräistä väsymystä ole. Sinkkuelämää -sarjoja voisi kyllä katsoa maratonina ja pari kirjaa lukea. Mieheni kanssa kävimme äitiysloman kunniaksi ravintolassa syömässä erittäin hyvin. Tuli siinä puhuttua, että sitten kun vauva tulee, tätä lystiä ei ihan heti ole saatavissa, että kahdestaan jossakin kävisimme. Vaikka toisaalta lapsi on ajoittunut siinä määrin hyvin, että edessä on kesä ja loma ja motivoituneita lapsenvahteja vapaana molempien sisaruksissa ihan mukavasti. Saattaa se siis onnistuakin! :)
Kyllä minua vähän jänskättää, miten se elämä lähtee sujumaan ja miten selviän kaikesta. Hyvin se menee, olen päättänyt ajatella. Tsemppaan itseäni: periksi en anna, ei tämä niin kauheaa ole, kohta se jo helpottaa ja luotan itseeni ja kroppaani, ettei se minua nyt petä. Tätä vartenhan se on luotu tällaiseksi. Eikä tarvitse kertoa mitään kauhukertomuksia minulle, kiitos!
Ajatuksiani elämästä
lauantai 30. tammikuuta 2010
maanantai 18. tammikuuta 2010
Kiire osoittaa tärkeyden?
Pikku Myyllä on paljon viisauksia, joita kirjoitan toisinaan kalenterin laitaan ylös, että muistaisin paremmin. Yksi niistä kuuluu, että "Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tehdä mitään." Mikä neronleimaus! Ja niin totta. Olen viime aikoina tarkastellut kriittisesti omaa ajankäyttöäni ja todennut, että eihän tässä ole mitään järkeä. Minulla on kalenteri täynnä kokouksia ja tapaamisia, iso osa niistä sellaisia, joista en edes pidä. Miksi ihmeessä teen elämästäni kiireistä tieten tahtoen?
Useimmilla kavereillanikin on aina kiire. Ei ehditä nähdä, on niin kiire. Tapaamiselle pitää järjestää aika, joka taas merkitään kalenteriin. Olen niin tottunut kiireeseen, että joutilas aika tuntuu sietämättömältä, koko elämä merkityksettömältä. Hyvänen aika sentään, enkö oikeasti osaa vain olla? Olen kyllä lapsesta asti ollut luonteeltani reipas ja touhukas, mutta kun samaan aikaan huomaan, että minulla ei ollut vuosiin aikaa harrastaa liikuntaa säännöllisesti, jotain täytyy olla pielessä. Viime viikolla sain luettua ensimmäisen kirjan vuoteen. En ole ehtinyt, mutta totuus on myös se, että en ole pystynyt rauhoittumaan lukemaan. Liian levoton sielu. Ennen luin ahkerasti, ja liikuin useammin kuin kolme kertaa viikossa. Ja sen kyllä huomaa!
Arvostamani kolumnisti Rosa Meriläinen kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomissa siitä, miten turhauttavaa on istua turhissa kokouksissa. Niin todella on. Politiikassa olen istunut ja kuunnellut kymmeniä ellei satoja kokouksia, joissa on mieluummin sitten piirrellyt paperin reunaan kuin ollut oikeasti läsnä. Ylipitkiä kokouksia, joissa käyttävät puheenvuoroja he, jotka rakastavat omaa ääntään. Olen oppinut, että jos ei ole oikeasti todella painavaa ja tärkeää asiaan suoraan liittyvää sanottavaa, on parempi pitää suunsa kiinni. Ja minä olen sanavalmis ja puhelias ihminen, joten tämä on ollut hyvä oivallus.
Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tekemään mitään. Aika menee turhaan paikasta toiseen juoksemiseen. Liian usein todella turhauttaviin hetkiin, joita jotkut pitävät arvostettavina ja merkittävinä tehtävinä, kansakunnan tukipylväitä suorastaan nämä päättäjät. En vähättele tehtäviäni, mutta totean, että niiden kääntöpuoli ja todellisuus voi olla mielikuvista kaukana. Ja ketkä ovat todella onnellisia? Varmasti he, joilla elämän eri osa-alueet ovat tasapainossa. On sopivasti haastetta, mutta myös vapaa-aikaa. Minulla on ollut viime vuodet liian vähän vapaa-aikaa! Ohjelmoimatonta aikaa itselleni.
Äitiysloma tulee minulle, joka olen viime vuodet suorittanut elämääni, todella tarpeeseen. Ei siksi, että olisin burn-outin partaalla, vaan siksi, että minun on aika rauhoittua ja pysähtyä. Onneksi vauva on siitä tehokas työnjohtaja ja kotityranni, että hän osaa myös vaatia. Kenraalin käskyäänellä hän käskee kalenteriin kirjatun elämäni hetkeksi raiteiltaan, ja määrää sen pyörimään hänen ympärillään. Ja hyvä niin! Toisaalta olen toiveikas, että kun olen ihmisenä niin tehokas kuin olen, vauvalomalla minulla on aikaa myös liikunnalle, kodille ja itselleni.
Useimmilla kavereillanikin on aina kiire. Ei ehditä nähdä, on niin kiire. Tapaamiselle pitää järjestää aika, joka taas merkitään kalenteriin. Olen niin tottunut kiireeseen, että joutilas aika tuntuu sietämättömältä, koko elämä merkityksettömältä. Hyvänen aika sentään, enkö oikeasti osaa vain olla? Olen kyllä lapsesta asti ollut luonteeltani reipas ja touhukas, mutta kun samaan aikaan huomaan, että minulla ei ollut vuosiin aikaa harrastaa liikuntaa säännöllisesti, jotain täytyy olla pielessä. Viime viikolla sain luettua ensimmäisen kirjan vuoteen. En ole ehtinyt, mutta totuus on myös se, että en ole pystynyt rauhoittumaan lukemaan. Liian levoton sielu. Ennen luin ahkerasti, ja liikuin useammin kuin kolme kertaa viikossa. Ja sen kyllä huomaa!
Arvostamani kolumnisti Rosa Meriläinen kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomissa siitä, miten turhauttavaa on istua turhissa kokouksissa. Niin todella on. Politiikassa olen istunut ja kuunnellut kymmeniä ellei satoja kokouksia, joissa on mieluummin sitten piirrellyt paperin reunaan kuin ollut oikeasti läsnä. Ylipitkiä kokouksia, joissa käyttävät puheenvuoroja he, jotka rakastavat omaa ääntään. Olen oppinut, että jos ei ole oikeasti todella painavaa ja tärkeää asiaan suoraan liittyvää sanottavaa, on parempi pitää suunsa kiinni. Ja minä olen sanavalmis ja puhelias ihminen, joten tämä on ollut hyvä oivallus.
Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tekemään mitään. Aika menee turhaan paikasta toiseen juoksemiseen. Liian usein todella turhauttaviin hetkiin, joita jotkut pitävät arvostettavina ja merkittävinä tehtävinä, kansakunnan tukipylväitä suorastaan nämä päättäjät. En vähättele tehtäviäni, mutta totean, että niiden kääntöpuoli ja todellisuus voi olla mielikuvista kaukana. Ja ketkä ovat todella onnellisia? Varmasti he, joilla elämän eri osa-alueet ovat tasapainossa. On sopivasti haastetta, mutta myös vapaa-aikaa. Minulla on ollut viime vuodet liian vähän vapaa-aikaa! Ohjelmoimatonta aikaa itselleni.
Äitiysloma tulee minulle, joka olen viime vuodet suorittanut elämääni, todella tarpeeseen. Ei siksi, että olisin burn-outin partaalla, vaan siksi, että minun on aika rauhoittua ja pysähtyä. Onneksi vauva on siitä tehokas työnjohtaja ja kotityranni, että hän osaa myös vaatia. Kenraalin käskyäänellä hän käskee kalenteriin kirjatun elämäni hetkeksi raiteiltaan, ja määrää sen pyörimään hänen ympärillään. Ja hyvä niin! Toisaalta olen toiveikas, että kun olen ihmisenä niin tehokas kuin olen, vauvalomalla minulla on aikaa myös liikunnalle, kodille ja itselleni.
torstai 31. joulukuuta 2009
Kannustuksesta kannuksia
Eniten minua pelottaa pian koittavassa äitiydessä epäonnistuminen. Pelkään, että en osaa, että olen huono äiti ja että minusta tuntuu jotenkin väärältä. Siitä huolimatta pelottaa, että olen ison sisaruslauman vanhin ja minulla todella on käytännön kokemusta lapsista, myös vauvoista. Vaikka pukeminen vaipanvaihto, hyssyttely ja nukuttaminen, syöttäminen ja moni muu käytännön asia ei ole minulle lainkaan vierasta tai uutta, äitiyden abstraktimpi puoli pelottaa minua. Epävarmuus itsestä ja omista taidoista painaa, ja osin ihan turhaan. Jotenkin sitä kaipaisi nuorena äitinä kovasti, ehkä jopa loputtomasti, rohkaisevia sanoja ja kannustusta. Että kyllä sinä selviät, osaat ja voit. Hyvin se menee. Mieheni onneksi näitä sanoja minulle sanookin.
Kannustus on useimmille suomalaisille vaikeaa. Negatiivisista asioista muistetaan kyllä aina sanoa, mutta hyvät jäävät sanomatta. Pelätään, että positiivinen palaute hurahtaa hattuun. Sitä jaetaan mahdollisimman niukasti, ja niin siinä sitten usein käy, että hattuunhan se nousee ja siellä lotisee.
Suomalaisista ylenmääräinen kehuminen on vierasta, kuin teeskentelyä. Keskustelin joululomallani Atlantin toisella puolen vaikuttavan ystävän kanssa toisenlaisesta palautteenantokulttuurista. Amerikkalaiset osaavat ja jaksavat kehua toisiaan. "How amazing!", he huudahtavat. Kerron onnistumisestasi kaikille ystävilleni sähköpostitse, he riemuitsevat. Suomalaista moinen naurattaa, mutta totuus on, että hyvää se vain tekee. Itsekullekin.
Suomalaisille myös palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei pitäisi koskaan myöntää, että on jossakin asiassa hyvä. "Eihän tämä nyt mitään, se oli ihan vain sattumaa ja yleensä en ole näin hyvä". Itse mietin joskus lukioaikoina meidän suomalaisten naurettavaa suhtautumista hyvään palautteeseen. Kaunista puseroa ei voinut jättää vähättelemättä sen hinnalla tai nukkaisuudella. Päätin tietoisesti alkaa opetella vastaamaan positiiviseen palautteeseen yksinkertaisesti kiittämällä. Minusta se oli hyvä päätös.
Kannustamisen ja hyvän palautteen antamisen merkitystä ei pidä vähätellä. Aiheesta pitää kehua, ja aiheesta pitää toki voida kritisoidakin. Siinäkin meillä on paljon oppimista, että kehittävä ja rakentava kriittinen palaute kyettäisiin ottamaan vastaan vähemmän henkilökohtaisena loukkauksena. Harvoilta se taito löytyy, ja varmasti usein on kyse huonosta itseluottamuksesta.
Itsekin opettelen taitoa vielä. Joistakin asioista sitä vaan on niin tavattoman herkkä, ja varmasti äitiys on yksi niistä. Toisaalta, en näe, että kritiikistä loukkaantuminen olisi välttämättä huono asia, jos vain kykynee elämään siitä eteenpäin. Saahan se sattua, että ei ole onnistunut. On vain otettava opiksi ja tehtävä ensi kerralla paremmin. Erehtyminen ja virheistä oppiminen ovat tärkeitä asioita. Uuden vuoden lupauksenani, tai tavoitteenani, voisin pitää kannustuksen lisäämistä, mutta toisaalta myös itse näistä asioista lisää opettelemista.
Hyvää uutta vuotta 2010!
Kannustus on useimmille suomalaisille vaikeaa. Negatiivisista asioista muistetaan kyllä aina sanoa, mutta hyvät jäävät sanomatta. Pelätään, että positiivinen palaute hurahtaa hattuun. Sitä jaetaan mahdollisimman niukasti, ja niin siinä sitten usein käy, että hattuunhan se nousee ja siellä lotisee.
Suomalaisista ylenmääräinen kehuminen on vierasta, kuin teeskentelyä. Keskustelin joululomallani Atlantin toisella puolen vaikuttavan ystävän kanssa toisenlaisesta palautteenantokulttuurista. Amerikkalaiset osaavat ja jaksavat kehua toisiaan. "How amazing!", he huudahtavat. Kerron onnistumisestasi kaikille ystävilleni sähköpostitse, he riemuitsevat. Suomalaista moinen naurattaa, mutta totuus on, että hyvää se vain tekee. Itsekullekin.
Suomalaisille myös palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei pitäisi koskaan myöntää, että on jossakin asiassa hyvä. "Eihän tämä nyt mitään, se oli ihan vain sattumaa ja yleensä en ole näin hyvä". Itse mietin joskus lukioaikoina meidän suomalaisten naurettavaa suhtautumista hyvään palautteeseen. Kaunista puseroa ei voinut jättää vähättelemättä sen hinnalla tai nukkaisuudella. Päätin tietoisesti alkaa opetella vastaamaan positiiviseen palautteeseen yksinkertaisesti kiittämällä. Minusta se oli hyvä päätös.
Kannustamisen ja hyvän palautteen antamisen merkitystä ei pidä vähätellä. Aiheesta pitää kehua, ja aiheesta pitää toki voida kritisoidakin. Siinäkin meillä on paljon oppimista, että kehittävä ja rakentava kriittinen palaute kyettäisiin ottamaan vastaan vähemmän henkilökohtaisena loukkauksena. Harvoilta se taito löytyy, ja varmasti usein on kyse huonosta itseluottamuksesta.
Itsekin opettelen taitoa vielä. Joistakin asioista sitä vaan on niin tavattoman herkkä, ja varmasti äitiys on yksi niistä. Toisaalta, en näe, että kritiikistä loukkaantuminen olisi välttämättä huono asia, jos vain kykynee elämään siitä eteenpäin. Saahan se sattua, että ei ole onnistunut. On vain otettava opiksi ja tehtävä ensi kerralla paremmin. Erehtyminen ja virheistä oppiminen ovat tärkeitä asioita. Uuden vuoden lupauksenani, tai tavoitteenani, voisin pitää kannustuksen lisäämistä, mutta toisaalta myös itse näistä asioista lisää opettelemista.
Hyvää uutta vuotta 2010!
tiistai 22. joulukuuta 2009
Neito kauneimmillaan
Sanonnan mukaan teini-iässä 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Siitä alkaa sitten rupsahtaminen ja sen jälkeen ei ole kuin alamäkeä tiedossa. Muistan vielä hyvin, kun olin tuossa iässä, ja kauneimmillani. Voi miten epävarma, toisten kommenteista haavoittuva, hontelo varsa olinkaan. Elämänkokemusta oli vain hyppysellinen, haaveita ja toiveita, huolia ja pelkoja runsaasti. Mitä minusta tulee isona? Mihin kouluun pääsen, saanko ikinä töitä? Tykätäänkö minusta? Olenko riittävä ja hyvä, saanko ystäviä ja tuleeko elämästäni mielenkiintoinen? Halusi nähdä maailmaa, matkustella, ystävystyä, rakastua, saada ja ostaa sitä ja tätä ja tuota. Pohjimmiltaan sitä halusi tulla onnelliseksi ja löytää paikkansa. Tulla hyväksytyksi omana itsenään, mutta rohkeutta olla vapaasti oma itsensä, sitä ei ollut.
Ja niin se vaan on, että "rohkeutta olla oma itsensä vapaasti" on kova juttu. Se on sitä edelleen, minulle 28-vuotiaalle rouvalle, joka olen ehkä jo paikkani löytänyt, ja ainakin rakastunut ja onnellinen. Teiniunelmani omasta perheestä, miehestä ja vauvasta on toteutunut ja toteutumassa. Teininä en unelmoinut urasta, se tuli vasta paljon myöhemmin, mutta ammatin, tutkinnon ja työpaikan olen saanut, ja kai joku sanoisi räpistelyjäni uraksikin. Mutta onko elämänkokemus, jota nyt kiistatta on enemmän, tuonut rohkeutta olla oma itsensä, ja vielä vapaasti? Pakko on sanoa, että ei taida ihan aina toteutua. Ei, vaikka haluaisin sanoa, että olisi.
Elämänkokemus on opettanut myös varovaisuutta, kyynistänytkin. Teininä sitä oli optimismia ja elämänuskoa pullollaan, ja uskoi kaikista hyvää. Elämänkokemus tarkoittaa aika usein pettymyksiä, haavoja, itkuja ja suruja. Kaikki ei ole toteutunut niin kuin halusi, itsekään ei ole aina riittänyt eikä kelvannut, ihmiset eivät ole olleetkaan sellaisia kuin ajatteli. Kun järkeä on kasvanut päähän, kuten toivoa sopii, realismi on tuonut ymmärrystä elämän negatiivisemmasta puolesta. Että ei eteenpäin oikein voi mennä ihan takki auki, jos mielii selvitä ja pärjätä.
Teinitytölle äidillä oli usein tapana sanoa, että "ei sitä kyllä paljon järki päätä pakota", kun neitonen lähti jo toiselle interreilille tai osti kalliin järjestelmäkameran. - Ostaisit sitten, kun olet valmistunut ja ammatissa, hän huokaili. Nyt tiedän, että sydäntään piti seurata, matkustamaan oli lähdettävä ja kamerakin oli ostettava, että tähän olen tullut, missä nyt olen. Niistä opeista, jos mistä, on ollut matkan varrella hyötyä. Kamerataidoille oli heti ensimmäisenä päivänä kesätoimittajana tarvetta. Maailmankuvan laajentaminen toi suhteellisuudentajua, jota tarvittiin heti ja välittömästi. Se oli suorastaan kiireellistä saada ja tajuta, että maailma ei ole mustavalkoinen vaan värikäs, ja että useammin on harmaata. Että oli hyvä, kun lähdin. Ja kaikki kesätyöllä hankitut rahat tuhlasin, mitä äiti tietysti kauhisteli.
Rohkeutta olla oma itsensä. Tietää vahvuutensa, säilyttää herkkyytensä, ymmärtää heikkouksiaan ja kehittää niitä. Olla välittämättä arvostelijoista, ja erityisesti niistä kohtuuttomista, jotka ampuvat nurkantakaa, nimettöminä tai nimellä, mutta yleensä vyön alle. Olla välittämättä niistä, jotka kääntävät asian päälaelleen ja puhuvat ilkeästi. Katsoa avoimesti eteenpäin, kohdata uusi ihminen omana itsenään, ja jättää omaan arvoonsa se, mikä ei ole edes ajattelemisen arvoista. Kivikovaksi ei tarvitse tulla, vaikka nahan on parkkiinnuttava. Itserakkaaksi ei tarvitse tulla, vaikka itseluottamuksen pitäisi olla melko rautainen. "Tulla vahvaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haastetta yhdelle elämälle", kirjoittaa runoilija, jonka nimen olen unohtanut. En tiedä, riittääkö siihen vähempi kuin koko elämä.
Hyvää joulumieltä, rauhaa ja rakkautta kaikille! Omana itsenään.
Ja niin se vaan on, että "rohkeutta olla oma itsensä vapaasti" on kova juttu. Se on sitä edelleen, minulle 28-vuotiaalle rouvalle, joka olen ehkä jo paikkani löytänyt, ja ainakin rakastunut ja onnellinen. Teiniunelmani omasta perheestä, miehestä ja vauvasta on toteutunut ja toteutumassa. Teininä en unelmoinut urasta, se tuli vasta paljon myöhemmin, mutta ammatin, tutkinnon ja työpaikan olen saanut, ja kai joku sanoisi räpistelyjäni uraksikin. Mutta onko elämänkokemus, jota nyt kiistatta on enemmän, tuonut rohkeutta olla oma itsensä, ja vielä vapaasti? Pakko on sanoa, että ei taida ihan aina toteutua. Ei, vaikka haluaisin sanoa, että olisi.
Elämänkokemus on opettanut myös varovaisuutta, kyynistänytkin. Teininä sitä oli optimismia ja elämänuskoa pullollaan, ja uskoi kaikista hyvää. Elämänkokemus tarkoittaa aika usein pettymyksiä, haavoja, itkuja ja suruja. Kaikki ei ole toteutunut niin kuin halusi, itsekään ei ole aina riittänyt eikä kelvannut, ihmiset eivät ole olleetkaan sellaisia kuin ajatteli. Kun järkeä on kasvanut päähän, kuten toivoa sopii, realismi on tuonut ymmärrystä elämän negatiivisemmasta puolesta. Että ei eteenpäin oikein voi mennä ihan takki auki, jos mielii selvitä ja pärjätä.
Teinitytölle äidillä oli usein tapana sanoa, että "ei sitä kyllä paljon järki päätä pakota", kun neitonen lähti jo toiselle interreilille tai osti kalliin järjestelmäkameran. - Ostaisit sitten, kun olet valmistunut ja ammatissa, hän huokaili. Nyt tiedän, että sydäntään piti seurata, matkustamaan oli lähdettävä ja kamerakin oli ostettava, että tähän olen tullut, missä nyt olen. Niistä opeista, jos mistä, on ollut matkan varrella hyötyä. Kamerataidoille oli heti ensimmäisenä päivänä kesätoimittajana tarvetta. Maailmankuvan laajentaminen toi suhteellisuudentajua, jota tarvittiin heti ja välittömästi. Se oli suorastaan kiireellistä saada ja tajuta, että maailma ei ole mustavalkoinen vaan värikäs, ja että useammin on harmaata. Että oli hyvä, kun lähdin. Ja kaikki kesätyöllä hankitut rahat tuhlasin, mitä äiti tietysti kauhisteli.
Rohkeutta olla oma itsensä. Tietää vahvuutensa, säilyttää herkkyytensä, ymmärtää heikkouksiaan ja kehittää niitä. Olla välittämättä arvostelijoista, ja erityisesti niistä kohtuuttomista, jotka ampuvat nurkantakaa, nimettöminä tai nimellä, mutta yleensä vyön alle. Olla välittämättä niistä, jotka kääntävät asian päälaelleen ja puhuvat ilkeästi. Katsoa avoimesti eteenpäin, kohdata uusi ihminen omana itsenään, ja jättää omaan arvoonsa se, mikä ei ole edes ajattelemisen arvoista. Kivikovaksi ei tarvitse tulla, vaikka nahan on parkkiinnuttava. Itserakkaaksi ei tarvitse tulla, vaikka itseluottamuksen pitäisi olla melko rautainen. "Tulla vahvaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haastetta yhdelle elämälle", kirjoittaa runoilija, jonka nimen olen unohtanut. En tiedä, riittääkö siihen vähempi kuin koko elämä.
Hyvää joulumieltä, rauhaa ja rakkautta kaikille! Omana itsenään.
torstai 10. joulukuuta 2009
Arvovalintoja
Tiedättehän ilmiön, että politiikkaan halutaan mukaan tyttöjä? Vaaleissa listalle halutaan ehdolle tyttö, joka tykkää käyttää lyhyttä hametta tai avaraa kaula-aukkoa. Kauniita tyttöjä, mielellään. Toisinaan tyttö valitaan myös johonkin luottamustehtävään. Onhan se hyvää mainosta puolueelle. Mutta suurempia hänen kyvyistään ei yleensä odoteta. "Tietäähän nämä tytöt." Jos tyttö sitten osoittaa aivotoiminnan merkkejä, sitä on joidenkin vaikeaa sulattaa. Tulee heti helposti vähän ryppyjä rakkauteen. Ihana tyttö muuttuu kovaksi akaksi. Piinkovaksi uraraketiksi.
Nuoria naisia ei politiikassa silti liiemmälti ole, vaikka liepeillä heitä on aina riittänyt. Naisten kiinnostus politiikasta kuulostaa useimpien mielestä oudolta. Jos oikeasti kiinnostaa ja jos halua ja tahtoa riittää, helposti aletaan pitää "hirveänä jyränä". Miesten politiikassa mukana oleminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse selitellä. Naisten selittelylle ei taas loppua tule. Kun on ohitettu nuori nainen-vaihe, ja siirrytty perheellinen nainen -vaiheeseen, on taas kysyttävää. Politiikasta kiinnostunut nainen, jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se, on monien mielestä kummajainen. Suorastaan uhka. Sellaisesta ei aina löydy hyvää sanottavaa.
Olin yläasteella kiinnostunut historiasta. Luin historiankirjaa kotona etukäteen ja osasin asiat jo ennen oppitunteja. Historia tarjosi minulle sen psykologiasta tutun virtaus-ilmiön, jossa häviävät aika ja paikka ja uppouduin historian tarinoihin. Kiinnosti siis ehkä epätavallisen paljon ja piti lukea lisäksi tietosanakirjoja huvikseen. Rippikoulukaverini ei voinut käsittää, että joku oikeasti tykkää historiasta. "Ihan oikeastiko kiinnostaa? Ei voi kiinnostaa", hän päivitteli. Olin kiusaantunut ja hämilläni. Olisi kai pitänyt olla kertomatta koko asiasta. Myöhemmin kiinnostus historiaan laajeni yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan.
Monta kertaa olen ollut tilanteessa, että joku tuntemani nuori nainen olisi erinomainen ehdokas johonkin vaaliin tai tehtävään. Olisi taitoa, tietoa, kokemusta, näkemystä, karismaa, kykyä kysyä ja kykyä kertoa. Ehdokkuutta harkitessa sitten asiaa punnitaan perusteellisesti. Naiset miettivät koulua ja työtä, perhettä, ystäviä, kavereita, lemmikkejä, potentiaalista mielitiettyä, omia heikkouksia ja ties mitä näkökulmia. Että ehtiihän tässä vielä myöhemminkin. Syyt olla suostumatta ehdolle löytyvät varmasti. Monet miehet sensijaan vähät välittävät näistä syistä tai selityksistä, ja tarttuvat tilaisuuteen. Miestä ei yleensä niin haittaa, vaikka koulu on kesken tai työ ja perhe kärsivät. Perhe sopeutuu, ystävät ihailevat, kyvykkyys se vain kasvaa. Nainen sen sijaan huomioivat kaikki mahdolliset asiat -ja kieltäytyvät. Toki kuvaus on kärjistys eivätkä nämä ole pelkästään sukupuolikysymyksiä, mutta näin olen monesti huomannut käyneen.
On se vaan niin, että aina edes nainen ei voi olla tunnollinen, kiva ja kiltti. Mutta vaikeaa se on. Kun pohtii itsekin valintojaan, tulee mieleen, että kyllä sitä haluaisi tehdä oikeita päätöksiä. Kun vain tietäisi, mitä ne oikeat päätökset sitten ovat. Lopulta päätöstensä ja valintojensa kanssa on yksin, eivätkä ne helppoja ole. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. On vain tehtävä valintoja arvojensa pohjalta, ja yhdessä perheensä kanssa. Onneksi asioiden huolellinen harkinta voi olla myös etu ja vahvuus.
Nuoria naisia ei politiikassa silti liiemmälti ole, vaikka liepeillä heitä on aina riittänyt. Naisten kiinnostus politiikasta kuulostaa useimpien mielestä oudolta. Jos oikeasti kiinnostaa ja jos halua ja tahtoa riittää, helposti aletaan pitää "hirveänä jyränä". Miesten politiikassa mukana oleminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse selitellä. Naisten selittelylle ei taas loppua tule. Kun on ohitettu nuori nainen-vaihe, ja siirrytty perheellinen nainen -vaiheeseen, on taas kysyttävää. Politiikasta kiinnostunut nainen, jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se, on monien mielestä kummajainen. Suorastaan uhka. Sellaisesta ei aina löydy hyvää sanottavaa.
Olin yläasteella kiinnostunut historiasta. Luin historiankirjaa kotona etukäteen ja osasin asiat jo ennen oppitunteja. Historia tarjosi minulle sen psykologiasta tutun virtaus-ilmiön, jossa häviävät aika ja paikka ja uppouduin historian tarinoihin. Kiinnosti siis ehkä epätavallisen paljon ja piti lukea lisäksi tietosanakirjoja huvikseen. Rippikoulukaverini ei voinut käsittää, että joku oikeasti tykkää historiasta. "Ihan oikeastiko kiinnostaa? Ei voi kiinnostaa", hän päivitteli. Olin kiusaantunut ja hämilläni. Olisi kai pitänyt olla kertomatta koko asiasta. Myöhemmin kiinnostus historiaan laajeni yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan.
Monta kertaa olen ollut tilanteessa, että joku tuntemani nuori nainen olisi erinomainen ehdokas johonkin vaaliin tai tehtävään. Olisi taitoa, tietoa, kokemusta, näkemystä, karismaa, kykyä kysyä ja kykyä kertoa. Ehdokkuutta harkitessa sitten asiaa punnitaan perusteellisesti. Naiset miettivät koulua ja työtä, perhettä, ystäviä, kavereita, lemmikkejä, potentiaalista mielitiettyä, omia heikkouksia ja ties mitä näkökulmia. Että ehtiihän tässä vielä myöhemminkin. Syyt olla suostumatta ehdolle löytyvät varmasti. Monet miehet sensijaan vähät välittävät näistä syistä tai selityksistä, ja tarttuvat tilaisuuteen. Miestä ei yleensä niin haittaa, vaikka koulu on kesken tai työ ja perhe kärsivät. Perhe sopeutuu, ystävät ihailevat, kyvykkyys se vain kasvaa. Nainen sen sijaan huomioivat kaikki mahdolliset asiat -ja kieltäytyvät. Toki kuvaus on kärjistys eivätkä nämä ole pelkästään sukupuolikysymyksiä, mutta näin olen monesti huomannut käyneen.
On se vaan niin, että aina edes nainen ei voi olla tunnollinen, kiva ja kiltti. Mutta vaikeaa se on. Kun pohtii itsekin valintojaan, tulee mieleen, että kyllä sitä haluaisi tehdä oikeita päätöksiä. Kun vain tietäisi, mitä ne oikeat päätökset sitten ovat. Lopulta päätöstensä ja valintojensa kanssa on yksin, eivätkä ne helppoja ole. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. On vain tehtävä valintoja arvojensa pohjalta, ja yhdessä perheensä kanssa. Onneksi asioiden huolellinen harkinta voi olla myös etu ja vahvuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)