Lunta ja perinteisempää joulunodotusta

Joensuussa on taas maassa hanki. Ihana uusi lumi hiljentää luonnon ja antaa valoa, luo joulutunnelmaa ja rauhoittaa. Minä ja kymmenet kynttiläni viihdymme ja voimme hyvin. Adventtikalenteri on aloitettu, tavallinen joulukalenteri odottaa vielä vuoroaan. Frida sai uuden haalarin, jossa on tilaa kasvaakin. Tytöllä alkaa vähitellen uhmaikä antaa itsestään kuulua, mutta vielä olemme pärjänneet aika hyvin. Iltaisin nukkumaan mennessä naureskelemme lapsemme jutuille mieheni kanssa. "Mie ite" on nykyisin tuttu lause meillä.

Meillä valmistaudutaan tänä vuonna viettämään joulua omassa kodissa. Olemme tähän asti ehtineet reissailla edestakaisin, mutta tänä vuonna joululomakin on niin luvattoman lyhyt, että ei viitsi viettää sitä vähää vapaata autossa. Joulurauhaa siis vietämme kotona. Sukulaisemme ovat satojen kilometrien päässä, paitsi siskoni, joka tulee meille puolisoineen.

Huomaan, että nyt on vähän paineita: millaisiksi meidän oman joulumme perinteet muodostuvat? Miten yhdistelemme lapsuudenkotiemme perinteitä? Menemmekö joulukirkkoon, luemmeko jouluevankeliumin, laulammeko joululauluja, katsommeko elokuvia, syömmekö perinteisiä jouluruokia vai keksimmekö jotain erityistä? Käykö meillä joulupukki? Ostammeko paljon joululahjoja? Ettei joulu jää jotenkin arkiseksi tavalliseksi nyhjötykseksi! Onko jouluna sitten yksinäinen olo, kun ei olekaan perhettä ympärillä, paitsi tietysti oma perhe? Auttaako kaiken mahdollisen joulukrääsän ostaminen tähän epävarmuuteen? Auttavatko joulutontut ikkunoissa ja jouluverhot?

Rauhoittaakseni itseäni suunnittelen, miten käytännön asiat voisi hoitaa. Yritän tehdä mielikuvamatkoja sellaiseen jouluun, joka olisi kiva saada. Tiedän, että en halua vanhempieni tai appivanhempieni jouluun, mutta on vaikeaa hahmottaa, mikä se meidän joulu sitten on. Tajuan, että on se ihan pienimuotoinenkin joulu ihan ookoo. Että ei tarvitse odottaa valtavia, suorittaa ja hössöttää. Lapsellemme joulukalenterikin on elämys, saatikaan sitten joulukuusi. Pienistä asioista se joulu syntyy meille aikuisillekin, sanon itselleni. Yritän myös muistaa sen.

Pietarin tuliaisia

Kävimme hiljattain Pietarissa mieheni kanssa muutaman päivän reissulla. Tytär nautti mummulansan palveluista sen aikaa. Irtautuminen arjesta onnistui erinomaisesti ja Pietari hurmasi meidät. Minä olen aivan ihastunut Venäjään. Meillä on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki noin lähellä. Silti tuntuu, että suomalaiset suuntaavat helpommin Keski-Eurooppaan kuin Venäjälle. Kielimuuri ilmeisesti vaikuttaa niin, vaikka kyllä venäläiset nuoret puhuvat jo hyvin englantia.

Pelasimme shakkia, maistelimme venäläistä vodkaa ja shampanjaa (shampanskoje) ja tietysti söimme blinejä ja pelmenejä. Myös seljankaa ja kaviaaria maistoimme. Venäläiset ravintolat ovat tasoltaan paljon suomalaisia parempia. Ruoka on oikein hyvää!

Turismin puolesta emme tällä kertaa käyneet Eremitaasissa. Pietarin reissumme oli numerojärjestyksessä toinen, ja edellisellä kerralla tuli oltua turistina enemmän. Nyt keskityimme enemmän kulinarismiin, mutta tälläkin kertaa kävimme Iisakin kirkon tornissa (upea näkymä yli Pietarin!), kirkossa veren päällä ja Kazanin Jumalan äidin kirkossa. Metro oli oma elämyksensä ja varsinkin ruuhka-aika siellä. Huh huh! Shoppailua ei tullut juuri harrastettua ja se onkin aika tyyristä hommaa. Pietarin hinnat ovat korkeat, ja varsinkin pääkatu Nevskillä. Kannattaa suunnata vähän syrjemmälle.

Matkustimme Pietariin ensin autolla Kouvolaan ja sitten Kouvolasta Allegro-junalla, mikä oli valtavan positiivinen kokemus. Matka oli edullinen, mukava ja nopea. Pari tuntia ja olimme perillä. Rajamuodollisuudet hoituivat liikkuvassa junassa. Yövyimme Vasilin saarella Sokos hotel Vasilievskissä. Hotelli oli nappijuttu: siitä ei ollut mitään huomautettavaa. Sijainti oli hyvä, aamupala runsas ja nautittiin shampanjan kera ja asiakaspalvelu ystävällistä. Huone oli mukava ja nykyaikainen. Suosittelen.

Tuntuu, että menen kielikurssille heti, kun vain ehdin. Mietin, että taidan olla aika kiitollinen matkustaja. Nautin erilaisuudesta eikä se ole minulle ikävä kokemus. Kun nyt mietin, ei tule mieleen yhtään negatiivista matkustuskokemusta. Vai liekö aika jo kullannut muistot! Minnehän sitä seuraavaksi pääsee? :)

Oravanpyörää ja haaveita

Ihana rauhallinen viikonloppu takana. Näitä on viime aikoina onneksi ollut useampia: nautin näistä niin kovasti. Emme tee oikein mitään, tai korkeintaan kivoja kotiasioita. Se on arjen oravanpyörälle hyvää vastinetta. Ja toisaalta, muuta ei oikein jaksakaan. Ennen kuljimme viikonloppuisin ympäri Suomea kylässä, sukulaisissa, reissuissa. Nyt pysymme kotona. Näin on hyvä ainakin toistaiseksi.

Arjen oravanpyörä pyörii pikkulapsiperheessä tasaisen varmasti hoito-työ-kauppa-koti -reittiä. Melkein koko ajan on kiire. Se on yllättävän väsyttävää. En jaksaisi viikonloppuisin mitään ylimääräistä. On tässä varmaan muutakin väsymystä kuin vain fyysistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että alan kyetä katsomaan vähän kauemmaskin. Pitkään aikaan en ole jaksanut katsoa pitemmälle, haaveilla mistään.

Tänä viikonloppuna olen haaveillut joulusta. Eka kertaa ikinä aiomme olla joulun omassa kodissa. Eka kertaa ikinä saan oman joulukuusen. Oma jouluateria. Oma joulupukki. Ihanaa! :) Innostuin niin, että aloin suunnitella heti joulua. Mitä söisimme, miten koristelisin kotia. :) Tänä vuonna jouluun ei satu paljon ylimääräisiä vapaapäiviä. Emme käytä niitä vähiä ajamalla edes takaisin Suomea autolla ruuhkassa.

Suunnitteilla on myös miniloma kahdestaan mieheni kanssa. Odotan sitä kovasti. Tykkäämme matkalla nauttia kulinaristisista nautinnoista, selkokielellä sanottuna paikallisesta ruoasta ja juomasta. Toki normaalien turistijuttujen lisäksi. Vaihtelu virkistää, antaa suorastaan voimia jaksaa taas. Ei sitä kovin kauas tarvitse mennä, että irtoaa arjestaan.

Rakastan kynttilöitä

Pimenevissä elokuun illoissa on yksi ilo, josta en luovu: kynttilät. Olen ollut jo vuosia heikkona kynttilöihin. Meillä on kotona varmaan reilut viisikymmentä kynttilänjalkaa. Osa on pitänyt laittaa kaappiin, koska kohtuudessa on niin vaikeaa pysyä. Nyt minulla on myös puutarha, jonne laittaa ulkolyhtyjä. Etupihalle ja takapihalle. Pieniä lyhtyjä ja isoja lyhtyjä. Mustia, valkoisia, värikkäitä. Kaikenlaisia.

En tiedä, miksi kynttilät tuntuvat minusta niin mukavilta. Sytytetyn kynttilän liekki lämmittää, tekee kodikkaan ja rauhallisen olon. En pidä kirkkaista valoista. Istun mieluummin hämärässä. Eräässä opiskelijakämpässä minulla oli käytöstä poistettu takka, jonka laitoin aina täyteen erilaisia kynttilöitä. Ihanaa!

Lapsuudesta minulla on ainakin yksi kaunis kynttilämuisto. Se liittyy joulunaikaan. Meillä oli kilisevä enkelikello. Se sellainen, jossa on pienet valkoiset kynttilät, ja kellot alkavat kilkattaa lämpöliikkeestä. Muistan, että minä ja sisarukseni istuimme ja ihastelimme enkelikelloa tuntikaupalla. Olin ehkä viisi tai kuusi vuotias.

Olen syysihminen. Viltti, päiväunet, lämpimät voileivät, porkkanakakku, omenapaistos, punaviini, auringonkukat, kirpeät aamut, kosteus nurmikolla, pimeät illat, jopa sade. Tykkään niistä. Ja kynttilöitä rakastan. <3

Kynttilötä on vain niin paljon kivempi polttaa syksyllä kuin kesällä. Ja minä kyllä poltan kynttilöitä kaikkina vuodenaikoina.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Tänne on tullut syys. Se tuoksuu tuulessa, kukissa ja puissa. Minä aloitin taas työni, tytär hoidon. Nyt häntä itkettää jäädä sinne, mutta jospa jo ensi viikolla helpottaisi. Minäkin pääsen vauhtiin töissäni vähitellen. Kiinnostavia aiheita on taas tiedossa, ja ne innostavat minua.

Olen viime aikoina tavannut kiinnostavia ihmisiä. On ollut ilo tutustua ja löytää uusia näkökulmia. Ystävystyminen on minulle aina ihme. Jos yhteys löytyy, se on todella hieno asia. Olen oppinut arvostamaan ystävyyttä, kuivana kituvaakin, korkealle. Yhteinen aika on todella arvokasta, ja nykyisin sitä on niin vähän. Kaikille ei aina aikaa löydy, vaikka haluaisi. Yhteisen ajan järjestäminen voi vaatia monta yritystä, vaikka ystävä olisi rakas ja tärkeä.

Vastikään olen miettinyt maailman muutosta. Sitä on niin helppo vastustaa. Ei saisi olla erilaisia ihmisiä, uusia ajatuksia, käytäntöjä ja tapoja. Kuitenkin jo Juhani Aho aikanaan kirjoitti siitä, miten maailma muuttuu. Muutosta ei voi pysäyttää. Pidän perinteistä, mutta en halua takertua vanhaan. Paljon on sitä ajatusta, että ripustaudutaan vanhaan eikä haluta edes kuulla uudesta, ei perusteltuna eikä ilman. Ennen oli niin kunnollista.

Joskus on niin vaikeaa ymmärtää toista, että keskustelu käy mahdottomaksi. Ollaan niin eri mieltä, että kun toinen sanoo aita, toinen kuulee seiväs. Tämä ilmiö on minusta huomattavissa todella monessa asiassa. Maahanmuuttoasioissa, kirkon parisuhdelakikeskustelussa ja niin edelleen. Toinen osapuoli on juntti tai kukkahattutäti, tyhmä tai muuten vain sivistymätön. Sorrun tähän itsekin. Helvettiin en sentään ketään julista, kuten jotkut.

Lopulta tärkeintä on rakkaus. Että osaisi sanoa, osaisi ilmaista, välittäisi. Selkeimmillään kaikki muut asiat elämässä painuvat taka-alalle ja vähempiarvoisiksi.