Just se fiilis

Niin monet ovat ahkerasti lukeneet (ja myös kommentoineet, kiitos vain siitä) lestadiolaisten suviseuroihin liittyvää postaustani, joten näin tuon vuotuisen kokoontumisajotapahtuman alla taidan kirjoittaa piruuttani vielä toisen. Se liittyy niihin mukavampiin muistoihini suviseuroista. Entiselle ja nykyiselle vl-uskovalle suviseuroihin liittyy nimittäin valtavasti tunnemuistoja: hajuja, makuja, olotiloja. Suviseurafiilis on ilmaus sille, että yhtäkkiä tuntuu jotenkin samalta kuin aikoinaan suviseuroissa. Suviseurafiilis voi yllättää vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ihan pyytämättä. Jokin asia tuo kirkkaana mieleen suviseurat, tuon lapsuuden huippuhetken, jolloin sai joka päivä uutta käyttörahaa karkkiin, ja jonne ostettiin uudet vaatteet. Se oli myös kesän ainoa lomamatka.

Suviseurafiilis voi syntyä kaupungin kukkapenkin vierestä kävellessä, kun kuorike tuoksuu sopivasti. Se voi tulla nurmikolla istuessa esimerkiksi kesäfestareilla tai uimarannalla. Helteellä suviseurafiilis tulee usein: palanut iho, selkää pitkin noruva hiki, aurinkorasva ja kesävaatteet voivat nostattaa sen. Iltayöstä ulkona liikkuessa kesällä tuntuu usein just siltä. Mukavien ihmisten kanssa jutellessa ja nauraessa voi tulla se fiilis, erityisesti silloin, jos ihmiset seisovat ympyrässä. Perhetapahtumassa tulee se fiilis, jos paikalla on hirveän paljon raskaanaolevia ja lastenrattaita eli ihan kuin suviseuroissa! Kovaäänisistä voi tulla voimakas flashback suviseuroihin esimerkiksi raveissa. Asuntoautoista, -vaunuista ja teltoista tulee ihan taatusti se fiilis. Pahanhajuiset ulkowc:t nostattavat muistoja, ulkona olevat vesihanat, karkin tai jäätelön syöminen kesällä. Näitä juttuja on ihan tuhat ja yksi ellei enemmänkin. Ei se mitään: nyt sille voi jo naureskella.

Tehdään nyt vielä selväksi, että en ole menossa suviseuroihin tänäkään vuonna. En koe tarvetta mennä. Suviseurat on osa menneisyyttäni, jota joskus ajattelen, mutta on ollut myös vuosia, jolloin tuo tapahtumaviikonloppu on mennyt ohi ilman, että olen edes muistanut koko juttua. Monena vuonna olen saanut myös postikortin suviseuroista. Voin kertoa, että se kortti ei ilahduta vaan päinvastoin lähinnä suututtaa meidän perheessä, jos epäilen sen lähetetyn jonkinlaisessa puhuttelun tai muistutuksen merkityksessä. Usein epäilen, joskus myös varmaksi tiedän. Olen pohtinut niinä vuosina vastauskonpuhdistuskortin lähettämistä omasta lomakohteestani tai tapahtumasta, mutta jättänyt sen sitten kuitenkin laittamatta. "En lähde tähän tyhmyyteen mukaan", olen ajatellut.

Ennen suviseuroissa kävivät kaikki minulle rakkaat ihmiset. Tilanne on hiljalleen muuttunut. On siellä vielä kourallinen, ketä olisi kiva nähdä, mutta se määrä pienenee jatkuvasti. Ihmisiä on mukavampi nykyisin tavata muualla.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Tänne on tullut syys. Se tuoksuu tuulessa, kukissa ja puissa. Minä aloitin taas työni, tytär hoidon. Nyt häntä itkettää jäädä sinne, mutta jospa jo ensi viikolla helpottaisi. Minäkin pääsen vauhtiin töissäni vähitellen. Kiinnostavia aiheita on taas tiedossa, ja ne innostavat minua.

Olen viime aikoina tavannut kiinnostavia ihmisiä. On ollut ilo tutustua ja löytää uusia näkökulmia. Ystävystyminen on minulle aina ihme. Jos yhteys löytyy, se on todella hieno asia. Olen oppinut arvostamaan ystävyyttä, kuivana kituvaakin, korkealle. Yhteinen aika on todella arvokasta, ja nykyisin sitä on niin vähän. Kaikille ei aina aikaa löydy, vaikka haluaisi. Yhteisen ajan järjestäminen voi vaatia monta yritystä, vaikka ystävä olisi rakas ja tärkeä.

Vastikään olen miettinyt maailman muutosta. Sitä on niin helppo vastustaa. Ei saisi olla erilaisia ihmisiä, uusia ajatuksia, käytäntöjä ja tapoja. Kuitenkin jo Juhani Aho aikanaan kirjoitti siitä, miten maailma muuttuu. Muutosta ei voi pysäyttää. Pidän perinteistä, mutta en halua takertua vanhaan. Paljon on sitä ajatusta, että ripustaudutaan vanhaan eikä haluta edes kuulla uudesta, ei perusteltuna eikä ilman. Ennen oli niin kunnollista.

Joskus on niin vaikeaa ymmärtää toista, että keskustelu käy mahdottomaksi. Ollaan niin eri mieltä, että kun toinen sanoo aita, toinen kuulee seiväs. Tämä ilmiö on minusta huomattavissa todella monessa asiassa. Maahanmuuttoasioissa, kirkon parisuhdelakikeskustelussa ja niin edelleen. Toinen osapuoli on juntti tai kukkahattutäti, tyhmä tai muuten vain sivistymätön. Sorrun tähän itsekin. Helvettiin en sentään ketään julista, kuten jotkut.

Lopulta tärkeintä on rakkaus. Että osaisi sanoa, osaisi ilmaista, välittäisi. Selkeimmillään kaikki muut asiat elämässä painuvat taka-alalle ja vähempiarvoisiksi.