Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

torstai 9. huhtikuuta 2015

Pinnallisuudesta


Olen opiskelujeni myötä miettinyt viime aikoina fiktiivisiä hahmoja kaunokirjallisuudessa. Olen oppinut, että nykyaikaisessa kirjallisuudessa hahmot ovat yleensä niin sanotusti pyöreitä, eli sisältävät monenlaisia ominaisuuksia, joista osa on ristiriitaisiakin. Sen sijaan vanhemman perinteen hahmot ovat litteitä, eli heille ei ole ominaisuuksia annettu runsaasti eikä heidän sielunelämäänsä keskitytä välttämättä kuvailemaankaan sen kummemmin. Päähenkilö saattaa olla hieman monisärmäisempi tyyppi. Pyöreys ja sisäinen ristiriitaisuus persoonassa tuntuu nykylukijan näkökulmasta toki huomattavasti kiinnostavammalta kuin litteä persoonatyyppi.

Kun on kasvanut isommassa perheessä, voi jossain kohti havahtua huomaamaan, että tuntee perheenjäsenistään vain jonkun hyvin kapean kuvan. Isosisko on kapinoija, pikkuveli on runoilija, toinen sisko on kiltti ja avulias, toinen pikkuveli on sisäänpäin kääntynyt murjottaja. Ja muuta näistä henkilöistä ei sitten tiedäkään, eikä opi tietämään, pahimmassa tapauksessa. Suurperheessä ei välttämättä ole tilaa suurille egoille. On pakko olla ja antaa tilaa toisillekin, tai hengitystila loppuu. Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa.

Minua usein häiritsee ihmisten pinnallisuus. Tiedän, etteivät kaikki ole ristiriitaisia ja herkkiä syvien vesien kaloja kuten itse taidan olla, eikä sitä voi tietenkään kaikilta edes vaatia. Silti se, ettei ihmisestä saa mitään todellista irti vaikuttaa oudolta. Mietin, miksi tuo ihminen ei uskalla antaa itsestään mitään. Onko pinnallisuus keino suojautua, suojakuori? Pitääkö ihminen keskustelun kevyen kepeänä, juttelee vain joutavia, ettei jotain asiaa hänestä huomattaisi? Vai onko kenties niin, että hänessä ei olekaan mitään löydettävää, siellä pinnan alla ei ole yhtään mitään? Pelottavaa, jos niin olisi. Ja myös kyllästyttävää, jos mitään todellista ei irti saa. Mitä sinulle oikeasti kuuluu, mitä oikeasti ajattelet? Ajatteletko mitään?

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset uskalla kohdata toisen ristiriitaisuutta, monisärmäisyyttä ja vaikeasti ymmärrettävyyttä. Halutaan nähdä vain tietty puoli ja muista ei haluta tietääkään. Näin toimivat minun havaintojeni mukaan erityisesti he, jotka ovat itsensä kanssa kesken, raakileita tai muuten solmussa. "Älä kerro enempää, en kestä kuulla", se on viesti, joka sanotaan enemmän tai vähemmän suoraan. Aito kohtaaminen on minusta sitä, että molemmat antavat itsestään jotain, ja kuuntelevat, ottavat vastaan sen, mitä toinen on. On hienoa, jos ja kun tällaisia ihmisiä on elämässä.

8 kommenttia:

  1. Tuohon ajattelemiseen ja sen vähyyteen kuvio varmaan loppupeleissä palautuu. Ja ajatuksia harvalla tyhjyydestä putkahtaa (tai sitä tapahtuu vain rajallisesti), vaan se edellyttää aktiivista vuorovaikutusta ympäristön - kirjallisuuden, muun kulttuurin, erilaisten ihmisten - kanssa. Jos on suljettu ja litteä, ei ehkä osaa itsekään tarttua pyöreään pintaan, vaan litteä litteää vasten voi tuntua turvalliselta. Siinä ei pyöristy kumpikaan osapuoli ja noidankehä on valmis.

    VastaaPoista
  2. Minä uskallan olla tuon Satu Niemen kommentin kanssa eri mieltä enkä usko että nuihin blogitekstisi kolmannen kappaleen epäileviin kysymyksiin löytyy ennakkoasenteen mukaisia vastauksia.

    Mietin nuita lauseitasi "Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa." Minulle esimerkiksi sana maanviljelijä edustaa huomattavasti syvällisemmän ajatusmaailman edustajaa kuin yksikään nuista määritelmistä. Aika usein armeijaa käymättömien naisten kommentit sotilaiden empatiakyvyttömyydestä tai tökeröyryydestä harmittaa minua. Kokemukseni mukaan ammattisotilailla on huomattavasti suurempi sydän kuin vaikkapa psykologeilla tai erityisopettajilla, vaikka jälkimmäisiin yhdistetäänkin usein (todellinen tai kuviteltu) ajatus ymmärryksestä.

    VastaaPoista
  3. Anonyymin pointti jää minulla vähän epäselväksi, paitsi että olet eri mieltä. Voisitko perustella.

    VastaaPoista
  4. Kokeilenpa avata ajatusmaailmaani.

    Näkisin että tässä ei ole ongelma ettekö te ajattelisi. Sitä te kyllä varmasti teette varmasti vähintäänkin tarpeeksi. :-) Näkisin että haasteena on pikemminkin se että te ette näe tai pääse näkemään kaikkien muiden ajatusmaailmaa.

    Mitenkä tuo haaste ratkeaisi? Yksi on käsitys minkä toisesta saa etukäteen. Jos joku kirjoittaa että ajattelu edellyttää vuorovaikutusta kirjallisuuden, muun kulttuurin ja erilaisten ihmisten (olettaisin että tällä tarkoitetaan vaikkapa maahanmuuttajia tai kulttuuripersoonia) kanssa, niin nuita asioita harrastamaton saattaa jättää kommunikoinnin tuollaisen käsityksen omaavan kanssa vain välttämättömään. Miksi keskustella jonkun kanssa, jos tietää että siitä saa vain paskaa niskaan (anteeksi termi, mutta ymmärtänette pointin)? Tämä liittyy hieman sivusta myös ns. vihapuheeseen. Viestintää, josta käytetään termiä vihapuhe, kohdannee eniten henkilöt, jotka nostavat joitakin epäkohtia esille. Miksi he kohtaavat sitä? Uskaltaisin väittää että merkityksellinen osa siitä johtuu epäkohtia esille tuovien viestintätavasta. Aika usein viestintä on sitä että joku on jotakin (vaikkapa nyt rasisti) kun hän/he tekevät tai jättävät tekemättä jotakin. Tässä viestintä kohdistuu suoraan negatiivisena persoonaan, eikä tuollaisesta leimasta ole aina helppoa päästä irti. Jos taas epäkohtia esille tuovan viestintä olisi tyyliltään joku asia on huonosti tai vaikka pidän tätä ja tätä toimintatapaa huonona, niin viestinnän "kohteena" oleva henkilö voisi sanoa että, "Niin, olisihan tuon asian voinut jättää tekemättä tai jättää nuo sanat sanomatta." Myöskään kun hänen persoonaansa ei ole kajottu, niin toiminnan muuttaminen on helpompaa ja vaikeistakin asioista keskustelu on lähtökohdiltaan sujuvampaa. Minä en käytä viestintää josta voisi käyttää suoraan termiä vihapuhe, enkä myöskään hyväksy sitä varsinkaan räikeimmillään (esim. puheena typeristä akoista tai ulkonäköön menemisenä). Myös epäkohtia esille tuovat muuttakoot omaa viestintäänsä joissakin tilanteissa.

    Toinen on se miten ihmiset kokevat tarvetta käsitellä asioita. Kaikilla ja kaikissa on ristiriitoja ja keskeneräisiä kysymyksiä. Toiset vaan kokevat tarvetta keskustella asioista laajemmin ja enemmän tunteita näyttäen kuin toiset. Minä kyllä keskustelen myös omaan minääni liittyvistä ristiriitaisuuksista, mutta vain aika pienen joukon kanssa. Koen että monesti suuremman joukon kanssa keskustellessa mahdollisesti ristiriitaiset asiat menevät vain enemmän solmuun, eikä se toisi muutenkaan (minulle) mitään lisäarvoa.

    Kolmas on sitä mitä pitää minän kukoistuksena. Jos joku on persoonaltaan dramaattinen ja pitää taiteellisuutta ja räiskyvyyttä ihanteellisena, niin totta kai hän pitää sellaista toimintaa minän vapautena ja sen muuttamisyrityksiä enemmän tai vähemmän painostavina. Joku toinen taas ei ole niin dramaattinen tai ristiriitainen, jolloin muunlaiseen toimintaan pakottaminen on ennemminkin kahlehtimista. Monesti tuollaisen vähemmän dramaattisen henkilön viestintä, huumori ja tunneilmaisu on hienovaraisempaa, jolloin sitä ei huomaa ellei sitä malta kuunnella ja nähdä. Kumpikaan luonteenpiirre ei ole itsessään huono. Olkoon vain sellainen kuin on. Riskinä on kuitenkin että molemmat pitävät toistensa toimintaa/toimintatapoja pinnallisina ja teennäisinä. Asia voisi muuttua sillä että joissakin tilanteissa räiskyvämmät persoonat malttaisivat hillitä hetkeksi räiskyvyyttä ja toisaalta maltillisemmat ottaisivat hieman enemmän tilaa. Joka tapauksessa ei ole pahitteeksi, vaikka molemmat kunnioittavat toistensa persoonallisuuksia ja osaisivat nähdä niihin liittyvät hienot piirteet. :-)

    VastaaPoista
  5. Joo. Miettimisen arvoisia pointteja. Minulla ei ole sellaista ennakko-oletusta, että ihmisen pitäisi olla tietynlainen ollakseen "ok".

    Blogipostauksessani mietin kohtaamisia, niiden pinnallisuutta. Ja erityisesti toistuvien, periaatteessa jo läheisten kohtaamisten pinnallisuutta. Minusta koulutus ei ole se juttu, joka tekee ihmisestä älykkään (toki se voi huomattavasti auttaa ja mitä kukakin pitää älykkäänä), onhan olemassa paljon koulutettuja ja sosiaalisesti heikkoja ihmisiä. Pienelläkin koulutuksella voi olla älykäs ja kiinnostava ihminen.

    Minän kehityksen esteistä ei varmastikaan ole mitään havaintoa, ellei sellaisten kanssa ole elänyt. Rooleja meillä on kaikilla, osa hyviä osa huonompia. Voi olla myös sellaisia rooleja, joita en halua itselleni. En tietenkään tarkoita, että ujosta pitäisi tulla räiskyvä. Hassua, että edes oletit sellaista.

    VastaaPoista
  6. Tuo pinnallisuus ja sellaisen kokeminen on haaste. Minkä toinen kokee pinnallisuutena, voi olla toiselle aivan normaalia toimintaa mitä ei koe ongelmaksi. Toki jos joku toivoo tunnepuhetta, mutta toinen ei koe tai näe siihen mitään tarvetta, niin se on toivojan kannalta ikävää. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä että tunteista puhumaton peittelisi jotakin tai että hänessä ei olisi mitään löydettävää. Tuo ajatus siitä että olettaisit että jonkun pitäsi olla jonkinlainen tuli blogitekstisi kysymyksistä. Minäkin olen kohdannut joskus tuon tyyppisiä kysymyksiä, mutta väitän että minulla on varsin monipuolinen ajatusmaailma.

    Kaikilla on jonkinlaisia kehityksen esteitä. Joskus ne voivat olla varsin hienovaraisia. Otan esimerkin: Olen suomalainen mies. Mediassa, sosiaalisessa mediassa ja satunnaisissa puheissa kuulee toisinaan väitteen että suomalainen mies on väkivaltainen. Tuossahan yhdistetään suoraan epäsuorasti potentiaalinen väkivaltaisuus minuun. Fyysistä (en lue asioiden opettelua varusmiespalveluksessa tähän) ja henkistä (en ole käyttänyt tietoisesti, mutta joku on kyllä joskus kokenut toimintani sellaisena) väkivaltaa käyttämättömänä tuo potentiaalinen leima on rasite. Joskus lehtihaastattelussa naispuolinen poliisi sanoi että kaikista väkivallalla uhkailuista tulee ilmoittaa poliisille. Kun olen seurannut asiaa elinpiirissäni, niin naiset uhkailevat tai "uhkailevat" noin kaksi kertaa useamminn kuin miehet ja heidän käyttämänsä kielikuvat ovat voimakkaampia. Kun olen joskus kysynyt asiasta naisilta, niin he sanovat että "Sehän oli vain huumoria!" Sitä se varmasti olikin eikä minun tarvitse puuttua siihen sen kummemmin kuin sanoa että voi jättää sanomatta ne sanat seuravalla kerralla. Sen sijaan en ole koskaan kuullut että nainen sanoisi miehen vastaavista sanoista että se oli vain huumoria. Olen sitä mieltä että kaikkien on hyvä pidättäytyä sellaisista sanoista, mutta pidän ikävänä sitä että eri sukupuolten sanomana sanoille annetaan lähtökohtaisesti eri merkitys. Tuo on ulkopuolelta annettu rooli, mikä ei ole ollenkaan hyvä.

    VastaaPoista
  7. Itse olen pienestä perheestä ja voin lohdutuksena sanoa että suppea sisaruksien tunteminen ei ole perhekoosta kiinni. Itse olen onnekseni saanut aikuisiällä mahdollisuuden tutustua sisarukseeni. Joskus asioille voi hakea syitä esim. ihmisluonnosta, persoonista tai vaikkapa omasta itsestään. Kaikki ei ole aina taustojen tai oman perheen koosta tai koostumuksesta johtuvaa? Kuten kirjoituksesi alkupäässä totesit, niin ennen hahmot olivat ohuempia kirjallisuudessa. Olisiko tällä aikajanakäsitykselläkin osittain selitettävissä egojen mahtuminen samaan taloon? Keskustelukulttuuri kun on astunut koteihin vasta meidän sukupolven myötä ja tätä kautta syvempi tunteminen. Mutta joo, pinnallisuus on pe****stä.

    VastaaPoista
  8. Luulenpa, että olet oikeassa, anonyymi. :) Näin se varmasti on.

    VastaaPoista