Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Elokuu tekee onnelliseksi

Laulan taas ylistyslauluani elokuulle. Viipyilevä lämpö, lempeä tuuli, rauhalliset uimaretket, naurava vauva ja hihkuva tytär. Minä uin ja taivaalla ovat poutapilvet kuin hattarat. Muutama päivä on vielä töiden alkuun, lapset jo opettelevat päivähoitoa. Ei itkenyt vauva, söi hyvin ja nukkui, olen niin helpottunut ja iloinen. Kaikki menee paremmin kuin uskalsin pyytää.

Pettymykset olen haudannut, unelmiani lykännyt. Eivät ne minnekään karkaa. On vain luotettava, että tulee parempi aika, oikeampi hetki. Kesä toi myös surua, jota seurasin sivusta. Ja ihmetystä. Tällainenko on elämä, näin kiivas, raju? Näinkö se päättyy? Alkamisen minä jo tiesin, olin nähnyt. Mietin, mitä siinä hetkessä tunsin, mitä joku tuntee, mitä ajattelee? Mietin pelkoa, mietin yksinäisyyttä. Mietin spontaania elettäni, että mistä se tuli.

Ja mielessä pyörähtää taas, että aika on kaikella. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kirjoittaa saarnaaja. Niin menee elämä, minun, jokaisen. Nieleskelen.

Kun mietin tätä hetkeä, kaikki on kuitenkin hyvin. Meidän elämä kulkee omaa latuaan, olemme me, minä, mieheni ja lapset. Omassa kodissa. Tiedän, että hetkessä on onni, hetkessä on kaikki. Lapsen poski, viltillä kerrotut sadut, uninen vauva, kypsät vadelmat pensaassa, niityllä lampaat ja pölisevä tie. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Muistan, miten elämäni tärkeällä hetkellä ajattelin carpe diem. Niin ajattelen taas. Carpe diem. Tässä ja nyt.