Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Nyt vapaa olen


Tänään julkistettiin Joensuussa Topi Linjaman toimittama kirja Nyt vapaa olen. Olen mukana kirjassa omalla tarinallani yhtenä noin kahdestakymmenestä kirjoittajasta, kuten sieltä sivuilta ilmenee. Valtaosa kirjoittajista kirjoittaa nimimerkillä, mutta mukana on viisi omalla nimellään kirjoittavaa. Oma tie ja sen valinta on kerrottu runon, maalauksen tai tarinan muodossa. Tarinoissa on paljon samaa, paljon minulle tuttua. Jopa sanavalinnat ovat monilla samoja.

Kokemus herätysliikkeestä irtautumisesta on suuri, lähdön hetkellä ihminen on yksin kuin kuoleman hetkellä. Kuolemana sitä moni vanhoillislestadiolainen pitääkin eikä se muutos tapahdu jälkiä jättämättä: ystävät etääntyvät toisistaan, suku karsastaa, elämä ja usein jopa koko identiteetti menee uusiksi. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Alkaa uusi aika, jonka alku on usein hyvin vaikeaa. Irtautuminen herätysliikkeestä ei ole helppoa, ei vaivatonta, eikä se aina heti tarjoa edes parempaa alun euforian jälkeen. Mutta se on silti usein se itselle oikea ratkaisu, oman elämän alku ja valinta, joka kuitenkin lopulta on hyvä.

Miksi tästä sitten pitää taas puhua ja kirjoittaa? Siksi, että vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuu tänäänkin joku, joka tuntee olevansa elämässä ja maailmassa aivan yksin. Joku, jota pelottaa, ahdistaa, surettaa, itkettää. Joka tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös iloa, riemua, vapautta, onnea, ylpeyttä, hilpeyttä. Irtautumisen tunnecocktail on valtava, ja siihen olisi hyvä olla jonkinlaista vertaistukea tarjolla. Minä halusin kertoa oman tarinani, koska olen kulkenut läpi syvän veden. Minä, joka olen jo niin sinut menneen kanssa, että en koe itseni vuoksi kirjoittavani, vaan niiden, jotka tarvitsevat kuulla, että tästä kuule selviää hengissä. Että tulee päivä, jolloin tajuat, että näin tämän piti mennä, tässä on hyvä, elämä kantaa.

Toivottavasti kirjasta saavat jotain myös he, jotka eivät ole koskaan kuuluneet lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ja he, jotka haluavat kuulua siihen jatkossakin. Toivottavasti kirja laajentaa ymmärrystä. Avaa silmät kärsimykselle, mutta myös molemmin puoliselle kunnioitukselle. Ei niin, kuin perinteisesti on ollut, että lähtijän osa on vaieta. Ilman katkeruutta ja häpeää voin kertoa tarinani. Jos haluatte, lukekaa se tuosta kirjasta.

http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kotimaa-pro-vanhoillislestadiolaisten-irtautumiskertomuksista-kirja/#comments

ps. Asialliset kommentit tähän aiheeseen julkaisen. Nimimerkillä kommentoiminen houkuttaa, mutta mikään kaatopaikka mun blogi ei ole sille palautteelle.

9 kommenttia:

  1. Haluaisin kyllä lukea tuon kirjan! Itelle vl-uskosta irtaantuminen on oman elämäni kannalta ollut paras mahdollinen ratkaisu. En ole jäänyt kaipaamaan entisestä elämästäni mitään.

    VastaaPoista
  2. Tuo kirjoittamasi asia ystävien etääntymisestä pitää varmasti usein paikkansa. Näin omakohtaisena ja myös joidenkin muiden kokemuksena siihen on enimmäkseen varsin käytännöllinen ja yksinkerainen syy: Minulle seurat tarjoavat hengellisen sisällön lisäksi myös sosiaalisen paikan. Siellä on helppo jutella ihmisten kanssa ja sieltä lähdetään usein muualle viettämään yhdessäoloa. Yleensä kun joku jättää liikkeen (tai mitä nimitystä tapahtumasta käytetäänkään), niin silloin hän lopettaa myös seuroissa käymisen. Jotta tällainen seuroissa käynnin lopettanut henkilö pysyisi edelleen yhtä aktiivisesti osana ystäväpiiriä, niin muiden täytyisi huomioida ja muistaa häntä muita huomattavasti aktiivisemmin tai lähtijän täytyisi pitää kyseisiin ystäviinsä aiempaa aktiivisemmin yhteyttä.

    Kuinka moni jaksaa huomioida jotakuta tasavertaisista ystävistään muita enemmän? Varmasti lähtijän kannalta liian harva.

    VastaaPoista
  3. Hieman toppuuttelen. Homma ei mielestäni toimi aivan niin yksinkertaisesti, että elämä oitis korjaantuu vaihtamalla ahdistavaksi ja raskaaksi koettu yhteisö johonkin toiseen. On syytä varautua siihen, että ne samat taakat ja rasittavat lajitoverit, jotka vaikeuttivat elämää edellisessä yhteisössä, alkavat pian pullahtaa esiin toisten hahmojen muodossa uusiin ympyröihin siirryttäessä.

    Näin kävi minullekin, kun tein aikoinaan radikaalin liikkeen ihmisyhteisöä ja elinpiiriä kerralla vaihtaen. Saman voi lukea monien elämänkertakirjojen sivuilta. Yksi koskettavimmista kuvauksista lienee taiteilija Kiba Lumbergin tarina, jossa varhaisteini-ikäinen mustalaistyttö pakeni omasta heimoyhteisöstään ja kulttuuristaan. Hänellekin tuli uusissa oloissa esiin uusia ”vanhoja” vaikeuksia. Mutta niiden jälkeen koitti viimein myös menestys ja kahleista vapautuminen.

    Ennen tätä vapaaksi pääsemisen kokemusta monelle meistä valkenee, ettei niiden aiemmin piinanneiden kahleiden nimi ole kovinkaan yksiselitteinen. Mustalaistytölle se kahleiden nimi ei ollut pelkkä heimoyhteisö, minulle se ei ollut rakennusala, ja tuskinpa kahleiden nimi myöskään on niin yksinkertainen, kuin vanhoillislestadiolaisuus.

    Omienkin kokemusteni perusteeella rohkaisen silti Sallan tapaan kaikkia, jotka kokevat elämänsä yhteisössään ahdistavaksi tai ylivoimaisen raskaaksi, pyrkimään vapauteen ja uusiin oloihin. Vaikka osa vaikeuksista tulee esiin uudessa olomuodossaan, pahin vaihtoehto on kuitenkin jäädä paikoilleen. Ei yhtä lyhyttä ihmiselämää pidä tuhlata sellaisen ihmisyhteisön palvelemiseen, jonka kokee kahlitsevan omien ominaisuuksien ja tarpeiden toteuttamista. MS

    VastaaPoista
  4. En minä tietääkseni sanonut, että kaikki elämän murheet häipyy uskonnollisesta yhteisöstä irtautumalla? :) Ei elämän ehkä kuulukaan olla helppoa. Toiset vain ottaa siitä enemmän pulttia kuin toiset. Lapsuutensa ihmissuhteiden ongelmat toistuu myöhemmissä ihmissuhteissa, näin olen kuullut sanottavan. Saattaa hyvin olla, että samat jutut toistuu myös uusissa yhteisöissä tai muissa yhteenliittymissä, joihin tulee sotkeutuneeksi. Minä, ja moni muukin ex-vl on sanonut, että on tullut allergiseksi yhteisölliselle vallankäytölle. Heti, jos sitä havaitsee, tulee pakokauhu, tai vähintäänkin aika karistaa shakkikerhon tai sotilaskotiporukan pölyt jaloistaan. En sido enää itseäni niin, että joku pääsisi sanelemaan, miten minun pitää ajatella, elää tai olla. Voi se olla ihan tervettäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiko olla olemassa mitään yhteisöä missä ei ole yhteisöllistä vallankäyttöä?

      Näkemykseni mukaan esimerkiksi yhdistysdemokratiaan kuuluu se että vuosikokouksessa tehdään päätökset seuraavan tai kuluvan vuoden toiminnasta. Mikäli joku haluaisi tehdä siihen myöhemmin merkittäviä muutoksia, niin se ei menisi välttämättä oikein. Jos kaikkia yhdistyksen jäseniä velvoitetaan toimimaan yhteisten sääntöjen mukaan, niin ei kai yhdistys tai esimerkiksi sen johtokunta silloin toimi väärin? Seuraava vuosikokous on taas paikka mahdollisille uusille päätöksille.

      Poista
    2. "En sido enää itseäni niin, että joku pääsisi sanelemaan, miten minun pitää ajatella, elää tai olla. Voi se olla ihan tervettäkin." Mikä tässä jäi epäselväksi? ^^

      Poista
  5. Aihe on vl-usko, josta ei saisi sanoa poikkipuolista sanaa ollenkaan... Mun mielestä et sanonu mitään pahaa siitä uskosta. Mutta ku kattoo vl-uskon silmin, ni jo löytyy eri kanta... :D Mua joskus naurattaa aika paljo tuo, esim. tässäki, että sun oma kanta sanotaan selvästi ja nätisti, ilman riidanhakua tai muuta ja toiset ei ymmärrä lukemaansa vaan änkyttävät menemään. Onneksi sää osaat niin nätisti ilmaista mielipitees. Nostan sulle hattua!

    VastaaPoista
  6. Vl- liikkeestä lähteminen ei ole helppo asia. Ja vaikka minä sanon että minä lähden tästä, niin se ei lähde meistä. Se elää meissä vaikka me emme elä siinä.
    Mutta siihen lähtemiseen on käyty melkoinen prosessi, siinä on tehty monenlaista ajatusmaailman painia, on puntaroitu asioita ja uskon että kaikki jotka erottautuu tiiviistä yhteisöstä ovat tehneet oman, henkilökohtaisen ratkaisun, tehneet kuin sydän sanoo !
    Joidenkin lähtö on vain ollut vaikeampaa, toiset lähtee ihan noin vaan,ilman erikoisempia kipuja. Toisten lähtö voi olla vaikeampi.
    Itse, tehtyäni ratkaisun koin jotain sellaista, jota olen jälkeen päin miettinyt, että miten selvisin kaikesta ihan suhkot terveenä, miten selvisin järissäni. Mutta selvisin. Ja vaikka lähdinkin vl-liikkeestä, rukoilin joka ilta että saisin voimia selvitä tästä kaikesta. Tällä hetkellä olen ns. elävien vanhempien orpo. lapsi, 7 sisaruksen sisareton tyttö. Mutta uskon että jonakin päivänä he huomaavat että olen se sama lapsi ja sisar joka ennenkin, vaikka ilman vl-yhteisöä. Elämää on muuallakin!
    Ja kaikille oma neuvoni, eläkää itsellenne. Vl-liikkeessä oleminen ei ole mitään jos sitä ei itse tunne sydämessä. Monesti pettää vain toisia ja itseä jos siinä roikkuu sen takia että kaikilla olisi hyvä olla....itsellä saattaa olla paha olo. Siis tee niin kuin sydän sanoo!

    VastaaPoista
  7. Hyvä että tästä aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan. Lähdön kokemus on kivulias monelle lähteneelle ja siihen liittyvä pelko vaivaa lähtöä miettivää. Luin Pauliina Rauhalan kirjan, joka oli kriittinen vl-liikettä kohtaan mutta myös kaunis kuvaus monista hyvistä asioista mitä perhe (myös vl) pitää sisällään. Aion lukea myös Linjaman kirjan.

    Itse erosin liikkeestä n. vuonna 2000. Päätöksen olin tehnyt jo aiemmin. En vaan voinut elää säännöstön mukaan. Oikeastaan aina on vähän huvittanut kun sanotaan, että joku on "menettänyt uskonsa". Sehän oikeasti oikeasti tarkoittaa vanhoillislestadiolaisen sanomana sitä, että joku ei ole valmis noudattamaan (vl-miehien) luomaa säännnöstöä. Omakohtainen uskohan ei koskaan ole kiinni mistään instituutiosta, vaan kyse on henkilökohtaisesta suhteesta jumalaan (tai mihinkä ikinä uskookaan).

    Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyy hienoja asioita niin kuin useimpiin muihinkin yhteisöihin. Moni haluaisi olla mukana sellaisessa yhteisössä, johon on syntynyt ja sosialisoitunut. Vl-liikkeen kohdalla vain ovi käy, jos ei normit eivät miellytä. Vaieta tietenkin voi, mutta kaikista ei ole vaikenemaan. Yhteisöstä on luovuttava kokonaan. Ystäviä liikeen sisälle ei jää.

    Minua auttoi kyllä se, että tajusin jossain vaiheessa miten hienoja ihmisiä myös "maailmassa" on. Minulle oli opetettu, että he ovat turmeltuneita ja heillä ei ole oikeita arvoja. Näinhän ei tietenkään ole, mutta indokrinaatio valitettavasti toimii lapsen kasvatuksessa - ainakin johonkin asti.

    Hyvää elämää kaikille!

    M35

    VastaaPoista