Kateellinen?

Kysymys tulee täysin yllättäen: "oletko sinä kateellinen minulle, koska...?". Olen niin hämmästynyt siitä, että meinaan purskahtaa nauruun päin naamaa. Hillitsen itseni, eihän sitä nyt sovi päin näköä ystävälle nauraa, ja sanon ihmeissäni, että en tosiaankaan ole. "Lucky you", sanon.

Puhun totta: ei ole tullut edes mieleenkään, että tuosta voisi muka kateellinen edes olla. Ja että minä? En tajua kysyä, miksi hän sitä kysyy. Ajatus tulee mieleen vasta aikojen päästä ja alan ihmetellä. Miksi hän epäilee minua kateelliseksi, kun en ole sitä rahtuakaan? Vielä myöhemmin nousee vielä uusi ajatus: onko hän itse minulle jostakin kateellinen, kun kysyy tuollaista? En ole ajatellut koko kateus-asiaa ystäväni yhteydessä koskaan, nyt pyörittelen sitä hetken. Päätän antaa asian olla, koska on niin joutavaa miettiä, mistä joku olisi minulle kateellinen. Kaikilla asioilla on aina se toinen puoli. Asiat ovat suhteellisia.

Jotkut ovat hirveän kateellisia. Toisten ystäviä, omaisuutta, palkkaa ja ties mitä kadehditaan. Lehdissä julkaistavat verotulot oikein kannustavat kadehtimaan toisia. Moni haluaisi toiselta ison talon, auton, uran, lomamatkan, lapset, lemmikin, komean tai kauniin puolison, hoikan vartalon tai mitä nyt vielä voi keksiä. Minusta raha ei tee onnelliseksi, ei talo eikä auto, ei edes matkakaan. Minua ei toisten rahat eikä omaisuudet ole koskaan oikein kiinnostaneet. Jos olenkin kateellinen, kateus kohdistuu vähän toisenlaisiin asioihin. Joltakin kadehdin rohkeutta, toiselta ehkä varmuutta. Sellaisia asioita minä toivoisin itselleni. Minulla on unelmia, ehkä kykyä toteuttaakin niitä, mutta onko rohkeutta, siitä en ole ihan varma.

Kirjastosta lainasimme lapsille satukirjan, jossa käsitellään kateutta. Lapsilla kateus on luonnollinen, peittelemätön asia. Sitä myös opetellaan hillitsemään. Meillä sisarkateus ilmenee nyt kateutena äidin ajasta. Se näkyy myös kiukkuna, kun joutuu jakamaan. Aikuisilla kateus piiloutuu ovelammin. En oikein ymmärrä aikuisten kateutta. Mistä se oikein kumpuaa? Mitä sille voi sitten tehdä? Mitä siitä pitäisi ajatella?

"Tuolla menee se lestadiolainen"

Kävelen pihan poikki parkkipaikalta kotiovelle päin iltahämärissä. "Hei, tuolla menee se lestadiolainen!", kuuluu naapuritalon parvekkeelta. Siltä parvekkeelta kuuluu usein meteliä, keskellä päivääkin he istuvat tupakalla oluet käsissä. Olen hämmästynyt. Siis mitä! Joku naapurin vuokralainen tietää minusta tällaisen historiani asian, tunnistaa jo kaukaa. "Julkkis", kommentoi eräs kaveri, kun hämmästelen asiaa. Ai minäkö? En kai.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset eivät ymmärrä, että lestadiolaisuus on herätysliike evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Ei mikään erillinen uskonto, vaikka lahkoksi onkin haukuttu. Vielä yleisempää on se, että ihmiset eivät ymmärrä, että tuosta herätysliikkeestä voi erota, irtautua, lähteä. Viimeistään riitatilanteesta entisestä lestadiolaisesta tulee "se v*un lesta". Tämä herätysliiketausta on leimaava. Se on sitä erityisesti nyt, kun epäkohdista on pitänyt julkisuudessa puhua vuosien ajan. Pedofiilikohu on kestänyt jo viisi vuotta, eikä se ole ollut vaikuttamatta.

En erityisesti pidä siitä, että minulle kommentoidaan vl-taustastani edelleen monissa tilanteissa. "Ai, sinäkin juot näköjään viiniä", sanotaan juhlissa hämmästyneesti. "Oho, kiroaako Sallakin?", kysytään. "Olet ihan kuin Alice in Wonderland", kommentoidaan, kun tykkään tanssia. Minulle ei kommentoida perheen koosta, mutta monelle entiselle lestadiolaiselle kommentoidaan siitä jatkuvasti. Ei riitä, että liikkeestä irtautunut tuntee itse vierautta monissa tilanteissa, vaan tuota erilaisuutta myös alleviivataan. Tuollainen kommentointi aidosti suututtaa, ihan tiedoksi vain.

Miksikö sitten nytkin kirjotan tästä? Siksi, että joku ehkä lukisi tämän ja älyäisi, että ihminen voi muuttua, valita itse elämänsä ja tyylinsä. Tietysti jokaisen ihmisen historia vaikuttaa, mutta ei avioerolapsellekaan kommentoida, että "näköjään juot olutta, koska isäsi ja äitisi erosivat, kun olit lapsi". Olen jo ymmärtänyt, että erilaisuuteni on osa minua, eikä häviä, ja kuka ei sitä kestä, hyväksy tai ymmärrä, ei voi olla sen syvällisemmin ystäväni pitemmän päälle.

Minä olen edelleen kristitty. Kaikki vl-liikkeestä irtautuneet eivät ole. Arvioisin, että ehkä puolet tai jopa ylikin haluaa elää uskonnotonta elämää irtautumisen jälkeen. Tulkintani perustuu suljetuilla entisten lestadiolaisten palstoilla havainnoituun. Kaikki eivät halua koskaan puhuakaan koko aiheesta irtautumisen jälkeen. Kaikkien elämä ei muutu vl-eron jälkeen mitenkään. Osan elämä menee niin sanotusti toiseen laitaan, ja he ovat siinä railakkaimpien juhlijoiden joukossa. Se heille suotakoon. Entisiä lestadiolaisia on niin moneen junaan.

Se on poika

"Vauva näyttää pojalta." Pojalta. Ei ole totta. Meidän vauva näyttää pojalta. Kesällä ultrakuvissa näkyvä tieto hämmentää minut aivan tyystin. Eihän meidän suvussa saada kuin tyttöjä, miten se nyt poika sitten on. Joo, tiedän, että lapsen sukupuoli tulee isältä, mutta silti. Poika. Enhän minä tiedä pojista yhtään mitään! Edellinen poikavauva, jota olen hoitanut, on nyt jo lukiossa.

Tietysti olen iloinen, totta kai, meillä on sitten tytär ja poika, mutta. En ole ikinä ajatellut, että minä saisin pojan, koska en vain ole ajatellut. Mutta minä saan. Menen kirjastoon ja lainaan psykologisia teoksia siitä, mitä pojista pitäisi tietää ja ajatella. Väsytän mieheni siteerailemalla kirjoista asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia. "Nyt lopetat siitä peniksestä puhumisen", mieheni tuskailee minulle keskellä kauneinta kesää. En silti lopeta, ei ehkä yllättänyt.

Minulla on kuusi veljeä. Ei siis luulisi puuttuvan näkemystä pojista. Mutta niin vain on, että en koe tietäväni pojista mitään. Elämä on kuitenkin päättänyt opettaa minulle jotain myös poikalapsista. Tylsäähän täällä olisi, jos ei mitään uutta pitäisi opetella, päätän ja perehdyn asiaan niin hyvin kuin voin. Seurailen poikalapsia sivusilmällä, missä näenkin, poikavauvoihin kiinnitän erityisesti huomiota. Tuollainen meille on sitten tulossa. Pyörittelen asiaa ja kehrään itseeni poikavauvakuumetta. Harmittelen, että poikalapsille on niin ärsyttäviä vaatteita marketeissa: en tosiaankaan pue poikaani mihinkään monsteripaitaan tai supersankariksi. Päätän kasvattaa poikaani kuten tytärtäkin. Olen huolissani, osaanko rakastaa poikavauvaani. Entä jos en osaa. Apua.

Sitten hän syntyy. Ei niin helposti, ei niin vaivattomasti. "Poikavauvat syntyvät äitiensä viimeisillä voimilla", sanoo kätilö. Minulla ei ollut voimia enää ollenkaan, mutta niin hän vain syntyy. Vauva on kerrassaan kultainen. Niin ihana lapsi. Minä huomaan ihastuvani häneen vähintään samalla tavalla kuin esikoiseen. Olen aivan hurmaantunut. Ihastelen hänen tuhinaansa, ilmeitään, vauvaininää ja tuoksua. Hän on niin pikkuinen. Isänsä näköinen. Olen valtavan rakkauden vallassa häntä, miestäni ja tytärtäni kohtaan. Onneksi hän tuli. Onneksi me saimme hänet, ajattelen. Miten saatoin koskaan edes ajatella, että poikavauva olisi jotenkin eri asia?

Sisaruudesta

"Jutellaan äiti vauvasta ja minusta vauvana", sanoo tyttäreni joka ilta. Odotamme tulokasta: myös pian isosiskoksi ylennettävä odottaa jännityksen ja huolen sekaisena tunnemylläkkänä. Hän rakastaa sitä, että hänen vauva-aikaansa muistellaan, millaista silloin oli ja mitä hän teki. Se kaikki herättää hänessä ihastunutta naurua. Kaikki vauvajutut sitten meillä mennäänkin nyt näin, että samalla muistellaan tyttären kanssa, että "kun sinä olit vauva..." ja yhdessä tehdään asioita, jotka liittyvät vauvaan.

Haluan kertoa lapselle etukäteen, mitä tapahtuu sitten, kun vauva tulee. Hänelle on luvattu, että hän pääsee lelukauppaan ostamaan oman nukkevauvan tai mitä sitten haluaakin (nuket eivät ole juuri kiinnostaneet tähän mennessä, pehmolelut kiinnostavat enemmän ja niitä hän hoitaa) ja isänsä kanssa ravintolaan syömään. Onhan se suuri hetki myös isosiskolle. Ja äidin luo sairaalaan tietysti myös vauvaa katsomaan, eikä sitten ole kiire. Hän saa köllötellä äidin vieressä sängyllä, olen luvannut.

Kyllä lapsella on paljon myös huolia sisaruksen saamiseen liittyen. Tytär osaa ne taitavasti myös kertoa, eihän hän enää ole ihan pikkuinen itse. Ensimmäiset huolet liittyivät siihen, että vauva pilaa leikit, vie korut, lelut tai muut aarteet. Olen varovasti näistä huolista häneltä kysellyt. "Kaikki asiat olisivat paljon paremmin, jos ei olisi vauvaa", tytär avautuu. Äitiä kohtaan kiukkua on alkanut jo purkautua, koska erityisesti minun jakaminen pelottaa. "Jos sinulla menee kaikki aika vauvan ruokkimiseen ja et ehdi enää ollenkaan olla minun kanssani", tytär murehtii. Sisaruksen saaminen on tyttärelleni suurin mullistus hänen tähänastisessa elämässään. Minä ymmärrän sen ja toivon voivani antaa kaikille tunteille tilaa.

Jos ensimmäisen lapsen kohdalla ehti tuskastua odottamiseen ja hermostua, kun lapsi antoi odottaa itseään, toisen kohdalla odottaminen on ollut erilaista. Ei ole ollut kiire. Vaikka minusta jokainen lapsi on erikseen, eikä esikoiselle hankita sisarusta leikkikaverin vuoksi, sisaruus on kuitenkin asia, joka leimaa tämän vauvan syntymää. Parempaa lahjaa lapselleen ei voi antaa kuin sisaruksen, olen kuullut sanottavan. Minulla itsellänikin sisaruus on kääntynyt lahjaksi, jota arvostan koko ajan enemmän. Sisaruuden arvo vain nousee, mitä vanhemmaksi pääsen. Siskot eivät petä, eivätkä jätä. Toivon, että minunkin lapsillani voisi olla näin joskus. Että yksin ei tarvitse elämässä olla.

ps. Neuvolan opasvihkosesta opin, että rakkaus lapsiin ei ole mikään jaettava asia. Lapselle ei ole jaettua rakkautta, eikä "yhtä paljoa". Siispä: rakastamme tytärtä, rakastamme vauvaa. Rakkaus ei tule jaetuksi, ei vähene, vaan pelkästään lisääntyy. Sen pitäisi sitten myös näkyä, että se ei ole jaettua.