Kirjasto rauhoittaa

Kesälomani ensimmäinen viikko häämöttää ensi viikon takana. Harvoin olen ollut näin väsynyt kuin nyt olen ollut. On ollut uuvuttava kevät. Voi se olla niinkin, että kun loma on jo näköpiirissä, voimat tuntuvat loppuvan tykkänään. Aamuisin nukuttaisi enemmän kuin vielä jokin aika sitten, koko perhe vetäisi hirsiä mielellään selvästi hieman pitempään kuin nyt on mahdollista. Vielä pitää rutistaa, ja viikonloppuna kyllä lepään, että jaksan ensi viikon.

Säännölliset ateriat, liikunta ja rauhoittuminen auttavat jaksamaan. Teemme kaksi lämmintä ateriaa lapselle joka päivä, ja pyrin pitämään kiinni siitä, että itsekin söisin samaan aikaan terveellisesti. Kesällä enemmän salaattia, vähemmän hiilareita. Hyötyliikunta voi olla vaikka tyttären kanssa yhdessä pyöräilyreissun tekemistä tai kävelyä hänen pikkupyöränsä perässä. Korttelin ympäri kävelykin on jo hyvä. Kuntosalille selviän nykyisin harvemmin, mutta selviän sentään joskus, on sekin jotain. Näin olen järkeillyt.

Epävarmuus ja jännitys tekevät minusta herkästi kiukkuisen. Ärtymystä tulee purettua sinne ja tänne. En ole ollut kovin ihanaa seuraa viime kuukausina, sori vain kaikki. Onneksi pian voin taas keskittyä normaaleihin asioihin, kun pääsykoe on ohi.

Kirjastossa istuminen rauhoittaa. Olen aina tykännyt koulusta, ja opiskelusta, tykkään vieläkin. Lupaan itselleni, että kun nämä kirjat on luettu, aloitan yöpöydällä olevan Enid Blytonin Seikkailu-kirjan. Palaan lapsuuden kirjojen tunnelmiin. Rakastin lukemista silloin. Tiedän, että se maailma on vieläkin mahdollista tavoittaa. Uppoutua kirjoihin. "Minulle riittää, että voin käydä kirjastossa ja lukea", sanoi mieheni, kun mietimme mikä meille elämässä on tarpeeksi, mihin kurkottelemme. Meidän perheemme onni aika pitkälti tulee kirjoista ja keskusteluista, lapsenkin. Kirjahyllyistä sen näkee: ne ovat ylitäysiä, eikä me raskita luopua kirjoistamme. Pölyttäköön vain.

Voiko tytön kanssa mennä naimisiin?

Iltaruoalla tytär istuu omassa tuolissaan ja pistelee makaroonilaatikkoa naamaan. Pienen mieltä askarruttaa kysymys: "Äiti, voiko tytön kanssa mennä naimisiin? Minä en halua mennä pojan kanssa naimisiin, pojat on inhottavia". Hänelle oli joku lapsi tai aikuinen päiväkodissa sanonut, että ei voisi, mutta hän haluaa tarkistaa asian minulta, äidiltään. "Voiko tytön kanssa mennä naimisiin?", tyttäreni tivaa minulta. Hän luottaa, että äidiltä totuus ja vastaus tulee.

Hieman ensin hämmästyn. Minun kolmevuotiaani kysyy minulta suurta kysymystä, johon minun pitää nyt just heti vastata. Miten kasvatan tytärtäni, minä tiedostava nainen ja äiti? Kyllähän minä tiedän, miten asia on oikeasti tällä hetkellä Suomessa. Naimisiin ei voi mennä, maistraatissa enintään. Mutta periaatteellisesti ajateltuna, voiko tyttö solmia liiton tytön kanssa? Minä en voi vastata, ettei voisi. En vain pysty, koska minä tiedän, että lapsen maailma rakentuu jo nyt, jo kolmevuotiaana kasvetaan ihmisten tasa-arvoon.

"Kyllä voi", minä sanon. "Kyllä voi maistraatissa mennä naimisiin", sanon hyvin tietäen, että se ei ole mikään naimisiin meneminen ja että tytär ei ymmärrä näiden asioiden eroa. Lapselle kysymys ei ole seksuaalisuudesta, vaan kyse on vaihtoehdosta ja hyväksynnästä. Kyse on periaatteesta, arvoista. Minä äitinä kerron hänelle, että mikä elämässä on ylipäätään mahdollista. "Hyvä, sitten minä menen naimisiin tytön kanssa", tytär sanoo silmin nähden tyytyväisenä ja helpottuneena ja jatkaa makaronin lusikoimista.

Illalla mietin, mitä jos tyttäreni oikeasti menee tytön kanssa naimisiin. Ensin karvastelee, minuthan kasvatettiin patavanhoillisesti. Sitten tajuan, että eihän siinä olisi mitään ongelmaa tai kummallista. Ei mitään, mikä olisi normaalille vierasta. Minun tyttäreni voi mennä tytön kanssa naimisiin ja se on just fine. Ihan oikeastikin. Kun tyttäreni on aikuinen, naimisiinmenoiässä, maailma on toisenlainen kuin nyt, minä luotan siihen. Tyttäreni voi olla onnellinen, voi halutessaan saada lapsia, voi kenties sitten saada halutessaan ne kirkkohäätkin. Mitä muuta minä oikeasti haluaisin kuin että lapseni on onnellinen sitten? En mitään muuta.

Minä haluan kasvattaa lapseni tasa-arvoon, kaikilla elämänalueilla. Toivoisin, ettei hänelle joku vastaisi ja sanoisi, että tyttö ei voi mennä naimisiin tytön kanssa.

Opettelimme riitelemään

Vappu on sitä aikaa, että muistelen menneitä onnenhetkiä. Hieman ennen vappua on nimittäin vuosipäivä sille, kun mieheni päässä tapahtui se kuuluisa "klik". Se tapahtui yliopiston yleisessä tentissä, meidän molempien opintojen loppusuoralla. Istuin mieheni vieressä, juttelimme ja sen jälkeen maailmamme ei ole ollut ihan entisensä. Vappuna sain ekan viestin häneltä. Olin silloin niinivaaralaisesta rakkaustarinasta laulavan joensuulaisbändin keikalla. Minua nauratti. Siitä alkoi kuukauden piirittäminen. Kuukauden lopuksi tajusin, etten halunnut sen enää loppuvan. Aloimme seurustella. Minulla oli mieheni kanssa heti kotoisa olo, viihdyimme toistemme seurassa tosi hyvin. Sitouduimme toisiimme nopeasti ja suhde eteni lähipiiriä ehkä kauhistuttavallakin vauhdilla. Ei ole muuten kaduttanut.

Parisuhteen alkuaikoina elämä oli enimmäkseen ruusuilla tanssimista. :) "Mistä te edes riitelisitte", kysyi siskoni, kun ihmettelin suhteemme tasaisuutta. Riitoja ei tosiaan ollut. Vaikeuksia tietysti oli, kuten on kaikkien ihmisten elämässä, mutta ne tulivat meidän ulkopuolelta. Opiskelujen loppuvaiheessa on paljon epävarmuutta, mutta asiat aina kuitenkin lutviutuvat lopulta ja niin meilläkin. Oman lapsen saaminen oli meille yhteinen unelma, josta puhuttiin kauan ennen kuin vauva sai tulla. Lapsi laittaa parisuhteen koetukselle useimmilla, ja myös meillä niin kävi. Silloinkin silti lähinnä siksi, että väsytti. Emme me oikeastaan silloinkaan juuri riidelleet. Yhdessä halusimme selvitä pikkuvauva-ajasta, ja selvisimmekin hienosti.

Jossakin vaiheessa sitä silti tulee sellainenkin piste parisuhteessa, että erimielisyyttä tulee ja keskustelu käy kiivaaksi. Me emme aiemmin oikeasti osanneet riidellä, minä varsinkaan. Omat vanhempani eivät huutoriidelleet koskaan minun nähteni. Mököttivät ja lepyttelivät kyllä. Siinä on hyvää, mutta huonoakin. Minä halusin oppia riitelemään, vaikka se pelotti minua. Turvallinen riitely vaatii lujaa luottamusta toiseen ja parisuhteeseen. Ensimmäiset riitamme olivat kömpelöitä, ja minun oli vaikea pysyä paikoillaan. Tuntui, että piti lähteä pois, mököttää ja paeta. Mieheni on siitä hyvä riitelijä, että hän ei suostu jättämään riitaa selvittämättä. Niinpä me aina olemme keskustelleet, uudelleen ja uudelleen. Miksi sinä sanoit näin? Mitä tarkoitit? Mitä oikein ajattelet? Minä olen siitä tarkka, että vanhoja riitoja ei meillä vedetä esiin vaan anteeksiannetut on unohdettuja. Se on muuten pitänyt.

Jokin aika sitten meillä oli riita. Lapsi oli jo nukkumassa, joten istuimme alas ja keskustelimme kiivaasti. Lopulta alkoi naurattaa. Olipa tyhmä juttu. Anteeksi, rakas. Ja sitten tajusimme, että hei, mehän osataan nykyisin riidellä. Vautsi. Se on tärkeä taito!

ps. Mieheni on työmatkalla, ja minulla on häntä ikävä. Siksi mietin romanttisia menneitä ja näitä nykyisempiä.

Urasuunnitelmia

Kolmevuotiaalla ammatinvalinta pyörii leikeissä ja puheissa aika usein. Tyttäreni uusin suunnitelma kuuluu näin: ensin isona tyttönä ballerina ja sitten aikuisena palomies. Hyvä suunnitelma minusta. Matkalla leikkipuistoon ohitimme rakennustyömaan, josta tytär innostui heti. Hänestä tulee isona työmies. "Eiku työmies on poikien ammatti", hän heti perään epäröi. "Eikä oo, ihan hyvin voit", minä, ehta feministi, ilmoitin. "Eipäs, se on poikien ammatti, en mie halluukaan". Ja sen jälkeen hän päätyi ballerinan ja palomiehen ammatteihin. :)

Bussissa matkalla torille muutama kuukausi sitten tytär mietti ammatinvalinta-asioita taas. Kirkkaalla äänellä hän selosti ääneen, että "Opettaja on miesten ammatti, koska isi on opettaja. Minusta tulee isona toimittaja, se on naisten ammatti". Suvussa opettajia piisaa, joten sanoin, että "mutta mummihan on opettaja, kyllä nainenkin voi olla opettaja". Tytär sanavalmiina siihen tokaisi, että "silloin olis kyllä ihan liikaa opettajia". Hänestä ei siis ole opettajaa tulossa, ettei ihan liikaa olisi opettajia. Tyttäreltäni ei ole muuten koskaan tentattu, mikä hänestä tulee isona.

Yksi on ainakin varmaa, ja se on, että tulevaisuuden ammatti vaihtuu. Sellaista se on nykyisin aikuisillakin. Olen kasvanut ajattelemaan, että ammatti, työ ja moni muu asia voi elämässä vaihtua. En osaa ajatella, että nykyinen olisi kiveen hakattua ja muuttumatonta. Se tuntuu melkein tylsältä ajatukselta. Kolmekymmenvuotinen ura samassa yrityksessä ei nykyisin ole kovinkaan useiden ihmisten kohdalla edes mahdollista. Toiset kärsivät siitä ajatuksesta enemmän kuin toiset. Tässä olemme mieheni kanssa tosi erilaisia. Hänelle pitempiaikainen pysyvyys ei ole ongelma, ja hyvä niin.

Minä luen pääsykokeisiin. Saa nähdä tärppääkö tällä yrittämällä, mutta yrityksen puutteesta ei ainakaan jää kiinni. Jos en pääse nyt, ehkäpä haen sitten vuoden päästä uudelleen. Ajatus opiskelijaksi palaamisesta tuntuu mukavalta. Olen varma, että tykkään siitä. Olen tykännyt kyllä paljon nykyisestä työstänikin. Mutta elämä on tällaista, että aika aikaa kutakin. Elämä voi muuttua.

Pääsiäisen iloa

Ihana sää, ihanat vapaat, hyvät yö- ja päiväunet, hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, touhuilua ja yhdessäoloa. Perhemessu ja pääsiäistapahtuma kirkolla. Näistä koostuu meidän pääsiäinen. Se on lapsiperheen versio rauhallisesta vapaasta, johon silti kuuluu myös kristillinen puolensa. Ihan kaikkiin pääsiäistapahtumiin ei päästy lapsenvahdin puuttumisen takia. Tai oikeammin siksi, että yksin ei huvita mennä. Sitten myöhemmin, ehtiihän sitä.

Olen oppinut nauttimaan perhemessuista. Kolmevuotiaan lapsen kanssa sinne menee jo hyvillä mielin, ei tarvitse niin kauheasti taistella, että lapsi pysyisi hiljaa tai paikoillaan. Hän ymmärtää jo puhetta ja malttaa ainakin samanikäisten lasten vieressä istua messun ajan. Sydämessäni läikähtää, kun tytär tanssii afrikkalaisen messulaulun tahtiin. Tätä minä en lapsena kokenut, mutta tämän minä haluan lapselleni antaa. Iloisen, vapaan ja turvallisen uskon. Ilman höpösyntejä, ilman helvetillä pelottelua, ilman rajojen vetämistä uskovien ympärille, ilman syyllisyyttä. Synnistä puhutaan vasta rippikoulussa, minä en sitä opeta vaan oikeaa ja väärää. Mitään en tuputa, ilmankin saa olla, jos niin sitten haluaa. Mutta aamulla kymmentä vaille kuusi hän kuiskii itsekseen "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton". Ja hänelle se on maailman luonnollisin asia. Olen siitä niin onnellinen.

Ostin kuluvana keväänä itselleni taas ristikorun. Hukkasin edellisen jonakin Helsingin kesistäni, ehkä voisi sanoa, että symbolisestikin oikeaan aikaan. Silloin, kun vanha tuttu alkoi kiristää ja puristaa. Nyt minulle on vain yhtäkkiä tullut se tunne, että haluan taas ristin. Että suhteeni uskooni alkaa olla kunnossa, minä olen sinut sen kanssa. Edellinen oli pelkistetty rippilahjaksi saatu. Tämä risti on tsirkoneilla koristettu, itse ostettu, kaunis. Silläkin on varmasti osuutensa, että olen käynyt katekumenaatissa. Se on hyvä asia. Kerrankin paikka, jossa saa sanoa epäilyksensä ja kysymyksensä ääneen, kertoa omasta kokemuksestaan, oppia siitä millaista onkaan tämä kristinusko, jota en ole oppinut.

Myös Kari Kuulan melko uusi kirja Kotona kristinuskossa on ollut hyväksi minulle. Se avasi sen, miten väljä on kristiusko. Sen puitteissa saa olla kovin montaa mieltä. Tärkeä oivallus on minulle ollut myös, että kristinusko on luonteeltaan tutkiva, pohtiva usko. Siihen kuuluu etsiminen, Jumalaa kohti kurkottelu, kysyminen. Ei tarvitse niellä pakkopullaa, olla kuin pakkosyötetty hanhi. Ei ole pakko ottaa valmista pakettia, eikä uskon tarvitse olla mikään ainoa totuus, joka pamahtaa päähän. Ei tarvitse olla valmis ja kaiken oppinut koskaan. Usko on iloa ja vapautta. Se vain antaa, ei ota minulta mitään. Ei vain sanoissa, vaan oikeasti, ihan oikeasti.

Ranskalaisen keittokirjan antia sitruunapiirakka, joka on sopivasti kirpeä ja makea.



Pääsiäislauantain kotitekoinen hampurilainen gluteenittomasti. Oli hyvää!



Pääsiäisen iloa sinullekin, joka tämän luet!