Häpeästä ja hääleikeistä

Kesälehdessä oli juttu häpeästä. Joensuulainen teologian professori Paavo Kettunen kirjoitti hiljattain kirjan suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Aihe kiinnostaa minua, ja olen sitä aiemminkin miettinyt. Minä häpesin lapsena monia asioita. Nolotti olla niin erilainen. Olin kuitenkin pystypäinen, eikä sitä varmaan minusta paljoa huomannut. Että olisin halunnut olla niinkuin muut, kuten kaikki teinit.

Aikuisenakin olen siitä erilaisuudesta tuntenut voimatonta suuttumusta, epätoivoa, ja häpeää. Häpeä on niin monimutkainen tunne. Harvoin se ihan sellaisenaan tulee, se piiloutuu toisten tunteiden taa. Ehkä sitä ei ensivilkaisulta tajuakaan, että tässä on kyse häpeästä. On helpottavaa huomata, että sitähän se olikin.

Kesään liittyvät myös hääjuhlat. Parikymppisenä vihasin hääleikkejä. Monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että häissä minulle aina irvailtiin kivireestä ja kyseltiin, olisiko jo pian minun vuoroni. Jostakin syystä huumorini ei riittänyt piirileikkeihin eikä kimpun heittämisiin. Leikit jotenkin alleviivasivat sitä, että olin yksin, ja että olisin halunnut tilanteen olevan toisenlainen. Omissa häissäni ei hääleikkejä leikitty ja se oli vakaa tahtoni.

Nyt tunnistan, että kyse oli häpeästä. Minä vielä erehdyin kuvittelemaan, että vika oli minussa, että niitä häitä ei toiveistani huolimatta vietetty ennen 22-vuotispäivääni. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että Thank God, ei vietetty.

Ilmeisesti joku muukin on joskus kokenut samaa, koska olen kuullut tarinan pitkään poikamiehenä elelleestä miehestä, joka tokaisi häitä suunnitellessaan, että "hänen häissään eivät poikamiehet pyöri".

Siunattu koti

Vietimme uuden kotimme tupaantuliaisia ja kodinsiunaushetkeä hiljattain. Ihana toukokuinen sää suosi juhlaamme. Saimme pation kunnostettua juhlaa varten ja siinä oli ihana istuskella pimenevässä kevätillassa. Kodinsiunaus oli vaikuttava tilaisuus. Tuttu pappi piti siunauksen, ja siinä pyydetään kodille, siellä asuville ja vieraileville siunausta ja keskinäistä rakkautta. Mieleeni jäivät soimaan "minä siunaan tämän kodin"-lause yhdistettynä ristinmerkkiin. Siinä on vahvaa sanomaa.

Kodinsiunaus ei ole kovin yleinen seremonia kodeissa vielä, ja on alkanut yleistyä vasta viime vuosina. Itä-Suomessa koteja siunataan erityisesti ortodoksisessa kirkossa ja sieltä tapa onkin luultavasti levinnyt luterilaisiin koteihin. Me olimme kuulleet, että pappia voi pyytää siunaamaan kodin ja päätimme jo ennen asunnon ostoa, että tämän haluamme. Kokemus oli minullekin ensimmäinen, ja positiivinen.

Illalla vietimme perinteisempiä tupareita, joihin kuului salaattia, hyvää syömistä ja boolitarjoilu. Kynttilöitä, pelejä ja musiikkia. Jutteluhetkiä. On mukavaa, että saa kotiinsa vieraita ja naurua. Vaikka juhlista on jonkin verran vaivaa, nautin niiden laittamisesta. On ihanaa kutsua kotiinsa vieraita, ja kestitä heitä. Liian vähän tulee kyläiltyä spontaanisti itsekin. Se ilahduttaa ja antaa voimia arkeen. Juhlimme sen verran hillitysti, ettei pikku tyttäremme tarvinnut lähteä kotoa minnekään.

Kuluvana kesänä on tarkoitus grillailla ulkona, nauttia auringosta ja rauhasta ja kutsua vieraita kotiin. Toivonkin, että mukavia kohtaamisia järjestyisi jatkossakin ystävien ja tuttavien kanssa.

Lehtikuolema

Kävin tänään katsomassa, kun edellisen työnantajani Karjalan Maan viimeinen numero meni painokoneeseen Punamustalla Joensuussa. Lähes satavuotias aviisi tuli tiensä päähän monien vaiheiden jälkeen. Sain nykyisen työni puolesta olla kirjoittamassa juttua sen historiasta, ja se oli mielenkiintoinen homma. Harmitti vain, että ihan kaikki kuulemani "mehevät jutut" eivät lehteen mahtuneet. Tilat ovat lehdissä aivan liian rajalliset kertomaan siitä kaikesta draamasta ja niistä käänteistä, mitä Karjalan Maan historiaan on mahtunut.

Toimittajan työ oli ennen aika erilaista kuin se on nykyään. Toimittajia pidettiin juopporenttuina, ja se oli tietysti osittain tottakin. Aika moni toimittaja oli lähtenyt töihin kesken opintojen, eikä se seikka ole muuttunut niistä ajoista. Nykyisin toimittajan töihin on varsin vaikeaa päästä, saatikaan työllistää itsensä jatkuvasti. Vakituinen paikka on nykytoimittajalle lähes lottovoittoon rinnastettava tapahtuma. Enää vain harvoin voi toimittajana työllistyä ylioppilaspohjalta. Ennen se oli aivan mahdollista.

Ryyppääminen ei enää työnkuvaan kuulu. Tietysti kukin käyttää alkoholia, miten itse tykkää, mutta työn puolesta sitä ei harrasteta. Alkoholismi oli ennen yleinen sairaus toimittajien keskuudessa. Olen kuullut kerrottavan, että vain harvat toimittajat elivät yli viisikymppiseksi, varsinkaan miespuoliset. Alkoholia oli yleisesti tarjolla infotilaisuuksissa ja niitä seurasivat iltaisin jatkot. Humalaan pääsi toisten laskuun vaikka joka ilta, jos niin halusi. Näin minulle on kerrottu.

Politiikka oli ennen lehdistössä yleisesti esillä. Karjalan Maa oli viimeinen keskustalainen maakuntalehti. Maakuntalehdet eivät ole enää aikoihin yleisesti minkään puolueen tunnuksia kantaneet. Toki se ei tarkoita, etteikö lehdissä olisi edelleen jotain painotuksia olemassa. Niin on hyvä. Itsekin politiikan toimittajana töitä tehneenä pidän puolueettomuutta työn kannalta parempana. Olen mielelläni nykyisessä roolissani ja annan puoluekantani mukavasti vaihdella. Se on minulla yksityisasia nykyään.

Karjalan Maata ajattelen kiitollisuudella. Tuo toimittajien korkeakouluksi mainittu lehti opetti minulle tämän ammatin. Niin se on opettanut monelle muullekin. Opin siellä rakastamaan tätä työtä. Kiitos niistä vuosista Karjalan Maalle. Levätköön se lehti nyt rauhassa.

Ihanaa 50-luvun romantiikkaa

Olin hiljattain Joensuussa historianopiskelijoiden järjestämissä latotansseissa. Teemana oli 1950-luku, mutta missään ladossa tansseja ei pidetty. Bilepaikaksi oli valittu Joensuun teatteriravintolan lasiteranssi, joka tavoitti mukavasti lavatanssien tunnelmaa. Kaksi livebändiä toivat mieleen myös maalaishäät. Tanssilattialla oli mahtavasti tungosta, eikä haitannut, vaikka tanssiaskeleet menivät ainakin allekirjoittaneella vähän sinne päin. Minä tanssin parhaiten silmät kiinni ja annan mieheni viedä. Muiden kanssa en sitten kehtaa tanssiakaan, minä tanssitaidoton.

Latotanssit olivat saaneet niin valtavan suosion, että kahdensadan hengen tilaisuus oli myyty loppuun. Tosi moni oli nähnyt ulkomuotonsa eteen vaivaa, laittanut tukkaansa ja pukuansa 50-luvun henkeen ja meikannut ajanmukaisesti. Myös perinteisen musiikin, naisten- ja miesten hakujen ja iloisen tanssitunnelman sekoitus loi pohjan aidolle maalaisromantiikalle. Oli hellyttävää seurata tanssipareja, jotka siirtyivät pöytiin juttelemaan. Oliko jopa niin, että tanssimisesta tuli kiva "excuse" toiseen tutustumisesta? En yllättyisi, jos tuon illan alkana olisi alkanut jopa perinteisiä kevätromansseja.

Olen kuullut, että 50-luvun juhlia järjestetään säännöllisestikin. Myös Joensuussa intoa sellaiseen olisi, jos kaikki vain järjestyy toivotusti. Minä ainakin menisin mielelläni latotansseihin urbaanisti keskellä kaupunkia uudelleenkin. Havaitsin paikalla myös muita kuin opiskelijoita, joten ilmeisesti tapahtumalle olisi kysyntää laajemminkin. Toisella kerralla panostaisin itsekin ajan henkeen sopivasti laittautumalla.

Kevenevää

Toisilla se vauvakilojen karkoittaminen käy huomaamattomasti ja itsestään. "Pelkkä imetys riittää hoikistamaan äidin", minullekin sanottiin. Niin, ei riittänyt. En kaventunut imetysaikana paria kiloa enempää. Se harmitti ja tuskastutti ja tympäisi. Nyt viime vuodenvaihteessa päätin tiukasti aloittaa elämäntaparemontin. En vain ulkonäön vuoksi vaan siksi, että jumittaminen ylipainoiseksi harmittaa ja masentaa minua. Kyse on hyvinvoinnista. Lisäksi minua kauhistuttaa ajatuskin, että saisin näin mukavasti elopainoa lapsen saamisen jälkeen pysyvästi. Ei kiitos.

Sovimme mieheni kanssa, että hän tsemppaa minua ja puhuu järkeä, jos olen epätoivoinen tai uhkaan repsahtaa. Hyvin on toiminut. Samalla sovimme, että kotiin ei enää ostella pitsoja tai ranskanperunoita hänellekään, koska minä en voi olla niitä syömättä, jos hän syö. Lopetin tuoremehujen juomisen, hylkäsin päivittäisen juuston syömisen, vaihdoin jogurtin maustamattomaan ja vähensin leivän syömistä. Töissä syön keittoa tai salaattia pääruoaksi ja aina kukkura-annoksen raasteita. En ole kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan, mutta olen harventanut annostelua pariin kertaan kuukaudessa.

Kevään projekti on edennyt mukavasti. Laitoin tavoitteeksi, että vuoden 2011 aikana minä kevenen vähintään kymmenen kiloa. Olen nyt menossa kuutosen kohdalla, mitä voi varmasti pitää hyvänä tuloksena. Makeanhimo on häipynyt, tai olen onnistunut pääsemään niistä hetkistä ohi rusinoiden tai porkkanan avulla. Alkoholia en ole juonut sitä yhtä tai kahta viinilasillista enempää ja sitäkin harvoin. Ei ole ollut nälkä, olen innostunut taas lisäämään liikuntaa ja on ihanaa huomata, että jotkut vaatteet väljenevät päällä. En aio lopettaa, vaikka saavuttaisin tavoitteeni. Olin ylipainoinen jo ennen lasta, joten vielä voi hyvin jatkaa raskauskilojen kaikkoamisen jälkeenkin tällä linjalla.

Nopeita tuloksia ei minun kannata odottaa, koska ei se paino tullutkaan hetkessä. Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä, ja aina paino on tullut takaisin. Laihtuminen vaatii elämäntapojen muutosta. Se on varmin tie minulle. Kevenevää kevättä siis!