Vauvabuumia

Nyt kun hänen ihmeellisyyttään on odotettu kotoa käsin saapuvaksi jo kuukausi, eikä toistaiseksi siltä näytä, että vauva ihan heti kohta syntyisi, alkaa todella vaivata turhautuminen ja harmitus. Äitiysloman ihanuus on haihtunut ja vain mietin, millä vauhdittaisin lastani maailmaan. Pitäisikö sitä yrittää siivota vielä kerran? Kolme kovaa ässää ovat tiedossani, mutta eivät tunnu tepsivän. Kroppa ja mieli ovat aivan eriparia: toinen haluaisi kulkea, osallistua ja mennä, toinen on päättänyt, että nyt ollaan kotona ja aamuyöstä nukkuminen on turhaa. Tämän ristiriidan kanssa sitten tuskailen ja yritän pitää mielialaani korkealla. Sanomattakin selvää, että kroppa voittaa taistelun. Ei minusta enää ole menijäksi tällä mahalla.

Vauva kyllä on edelleen vilkas ja kaikesta päätellen hyvinvoiva. Siitäkin huolimatta, että tilaa potkimiselle hänellä ei pitäisi enää pahemmin olla. Vauva tuntuu edelleen olevan aika hauska tyyppi. Se reagoi suunnilleen kaikkiin ääniin, mitä kuulee. Liikennevalot saavat hänessä aikaan tanssireaktion, ambulanssi aiheuttaa potkuja, kahvilan keskustelun porina herättää hänet ihmettelemään ja potkimaan ja sanomalehti, jota rapistelen, aiheuttaa sekin potkusarjat. Isänsä ja äitinsä keskusteluhetkeen hän osallistuu potkimalla pontevasti. Ihmetyttää. Mitä tästä lapsesta oikein on tulossa?

Jos aiemmin ei ehtinyt hirveästi mahaansa kuuntelemaan, nyt on sitten sitä saanut sydämen kyllyydestä. Kun aiemmin tuntui ääliömäiseltä touhulta puhua mahalleen tai laulaa sille, nyt näistäkin on tullut arkipäivää. Mitä muuta tekemistä minulla olisi kuin maanitella lastani tulemaan jo päivänvaloon? Kevätaurinko on jo Joensuuhun tullut, ja nyt olisi aika tulla meidän vauvankin.

Kaveripiirissäni syntyy tänä keväänä runsaasti lapsia ja viime vuonnakin vauvoja tuli ihan mukavasti. -Se on tämä ikä, toteamme varmasti yhteen ääneen. Keväisiä vauvoja maalis-huhti- ja toukokuille riittää. Jonkinlaista vauvabuumiakin on kerrottu olevan liikkeellä koko maassa. Kaveripiirin vauvat ovat sikäli hyvä asia, että on joku, jolle voi huoletta puhua suut ja silmät täyteen vauva-asiaa. Muuten sitä tulvaa täytyy vähän jarrutella ystävien kanssa puhuessaan. En missään nimessä halua, että ystäväni ovat pian entisiä ystäviä, "kun ei se osaa enää puhuakaan muusta kuin vauvastaan". Ei huolta, tämä menee kyllä ohi, eivätkä aivoni ole hävinneet raskauden myötä!

Saa pitää peukkuja, että vauva ymmärtäisi pian syntyä. Muuten hän ajaa äitinsä epätoivoon. On jo käynyt mielessä, että noinkohan tämä lapsi pyrkii maailman ensimmäiseksi, joka on kokonaan päättänyt jäädä mahaan. Mieheni nauroi minulle: Varmasti moni muukin on epäillyt vauvaansa ehdokkaaksi tuolle tittelille. Niinpä niin.

Myyttinen äiti

Avara maailmankuva on haastava juttu. Helposti sitä pitää asioita itsestään selvyyksinä edes huomaamatta sitä. Olettaa, että näin asiat ovat muillakin, ja että näin niiden pitää olla. Kun olen itse kokenut asian näin, kaikki kokevat samat tunteet ja ajatukset. Kuitenkin meitä on niin moneen junaan ja olemme jokainen omia persoonia, että jokaisen kokemus on oma ja siksi suhteellinen. Samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia on vähemmän kuin erilaisia. Haaste syntyykin sitten siitä, että miten osaisi kohdata toisen kokemuksen yhtä hyvänä ja oikeana, kun se itsestä tuntuu vieraalta. Toisen kokemus voi naurattaa, suututtaa, hämmästyttää tai kauhistuttaa. "En minä vaan niin kokenut."

Minun elämänpiirini on näin äitiyslomalla kutistunut hurjasti verrattuna aiempaan. Toki johtuu pian viikon jatkuneesta flunssastakin, mutta tuntuu, että kotiin "jumittaminen" ja sosiaalisten kontaktien raju väheneminen on lyönyt vasten kasvoja. En pääse minnekään, olen turhautunut ja välillä jopa ahdistunut. Kotityöt eivät minua motivoi eivätkä kiinnosta, ja kaikki tuntuu jo tehdyltä. Puhtaita kaapinovia ei vain viitsi joka päivä hinkata. Soittelen kavereille, että saisin puhua jonkun kanssa. Arvasin jo etukäteen, että koen näin, vaikka toisaalta en enää jaksaisi töissä tai juuri kulkea kaupungillakaan valtavan mahani kanssa. Olen itsekseni naureskellut sille paradoksille, että nyt makaan jalat seinällä ja odotan, että aika kuluu, ja muutaman viikon päästä toivon, että olisi edes hetki omaa aikaa ja saisi levätä rauhassa, jalat seinällä. Ja kuinka monta kertaa olen viime vuosina haaveillut omasta ajasta, lomasta! On niin minua, että silloin, kun sitä on, en siitä nauti vaan turhaudun.

"Miten joku voi pitää vauvaa järkytyksenä, vauvahan on ihana asia?". "Miten joku ei viihdy kotona, siellähän on niin paljon puuhasteltavaa ja kivaa tekemistä?". "Miten joku haluaa mennä töihin eikä kestä jäädä kotiin hoitamaan lastaan?". Näitä kysymyksiä olen kuullut vuosien varrella, mutta myös viime aikoina. Äitimyytti elää ja voi hyvin. Kerroinkin jo aiemmin, että eniten minua pelottaa, että tunnen asiat jotenkin väärin. Minua on myös kauhistuttanut ajatus, että vauva olisi elämäni ainoa sisältö, puheenaihe ja keskipiste. Olen ollut monta kertaa tosi äkäinen siitä oletuksesta, että "ei hän tule, hän on raskaana". "Emme me enää halua matkustaa minnekään, meille tulee vauva", sanoi taannoin eräs hyvänpäivän tuttu. Minusta se oli huvittavaa ja myös kauheaa puhetta. Näin siitäkin huolimatta, mitä juuri äsken pohdin laajasta maailmankuvasta. Raskaus ei ole sairaus, eikä elämä lopu lapseen, olen tolkuttanut. Minä voin ja haluan haaveilla ulkomaanmatkoista edelleen, vaikka meillä olisi vauva.

Myyttisen äitikuvan kanssa eläessä, ja jokainen nainen elää sen Saarioisten mainoksen kanssa halusi tai ei, minusta tuntuu joskus, että olisi kuin norsu posliinikaupassa. Teki niin tai näin, aina jotakin särkyy. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä mitenkään päin voi tehdä asioita täydellisen oikein. Sen verran ristiriitaisia ja monimutkaisia ovat ne vaatimukset, riitit ja velvollisuudet, mitä äitiyteen liitetään. Hulluinta on, että jossakin syvällä emansipoituneessa minussakin elää se vaatimus, että minun pitäisi olla äitinä tietynlainen. Pitäisi olla pullantuoksuinen, kutoa sukkaa, tehdä ristipistoa ja rakastaa kotona oloa. Vaan kun en ole sellainen. Onneksi on nykyaika, tasa-arvo ja luojan kiitos, myyttisestä äidistä ei tarvitse välittää!

Luontoäiti on siitä ovela, että joitakin asioita se silti on minussakin huomaamatta muuttanut. Tunnen ihan kuinka äitiys minussa on noussut ja kasvanut. Varsinkin nyt, kun olen jumissa kotona, huomaan keskittyväni pian syntyvään lapseeni aiempaa enemmän. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun on tähän tilaan päätynyt. Miehelleni nauroin, että kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti suostuu.

Hemmottelua ja tsemppaamista

Nyt sitä ollaan jo tässä, että äitiysloma on alkanut. Äkkiä on aika hurahtanut, vastahan sitä ihmeteltiin elämän alkua raskaustestistä. Nyt hän on jo touhukas vauva, joka potkii reippaita sarjoja. On hauska ainakin kuvitella, että lapsen kanssa voi jo vähän kommunikoida. Painamalla mahaa saan potkun vastaukseksi ja sitä voi jatkua muutamiakin kertoja. Olen myös huomannut, että vauva tykkää musiikista: aamuradio on ilmeisesti jo opittu mahassa tuntemaan, koska sitä kuunnellessaan hän on aina herännyt aamujumpalle töihin mennessä. Lomallakin huomasin, että siellä riemastuttiin radiosta ja uutisista. Nauratti, kun toimittajan lapsi reagoi jo mahassa uutisiin. :)

Olin vielä pari viikkoa sitten sitä mieltä, että ihan turhan aikaisin alkaa tämä vauvaloma. Tuntui, että ihan hyvin jaksoin töissä, ja että aika vain kävisi pitkäksi, kun ei vielä ole lastakaan. Tällä viimeisellä työviikolla pyörsin kyllä mielipiteeni ja nyt tuntuu, että ihan hyvä näin. Selkä kipeytyy ylenmääräisestä istumisesta, kun painopiste on muuttunut. Vaikeuksia on ollut jaksaa iltaisin hoitaa tehtävänsä ja velvollisuutensa, kun on päivän työt tehnyt. Nyt on sitten siltä osin vähän kevyempää, vaikka muuten olen tosi hyvin voinut. (koputtaa puuta) Ajatus silti on askarrellut viime päivinä aika paljon vauvassa, lapsiperheen arjessa ja tietysti myös lapsen maailmaan saattamisessa. Ihan hyvä saada jo rauhoittua kotiin ja tehdä mukavia asioita tässä toimitusaikaa odotellessa.

Jännä nähdä, miten minun käy vauvan kanssa. Realistinen kuva lapsiperheen elämästä ei ole häipynyt mielestäni, onhan nuorin siskoni vain 6-vuotias ja siskon lapset pieniä myös. Tiedän, että lapset sotkevat, huutavat, tappelevat ja särkevät tavaroita, jos silmä välttää ja annetaan - ja usein siitä huolimatta, että ei. Ja että vauvan kanssa se on sitä vaippashowta, johon oman mausteensa antaa tietysti se, että joitakin asioita, kuten imettämistä, ei voi etukäteen harjoitella. Ensimmäinen lapsi on ensimmäinen, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jotain pientä vaikeutta tulee taatusti, mutta jospa osaisin vaikka nauraa sille, ettei asiat heti suju.

Äitiyslomani alkuun olen ajatellut hoitaa ensin kuntoon kaiken vauvaa varten. Sitten pitäisi vähän hemmotella itseä kampaajalla, kauneushoitolalla, hammaslääkärillä (?) ja shoppailulla. Mitä kaikkea sitä sitten keksiikin! Nukkuminen varastoon on kuulunut kokeneempien ohjeistukseen, mutta en tiedä, miten se tapahtuu, jos ei yhtään ylimääräistä väsymystä ole. Sinkkuelämää -sarjoja voisi kyllä katsoa maratonina ja pari kirjaa lukea. Mieheni kanssa kävimme äitiysloman kunniaksi ravintolassa syömässä erittäin hyvin. Tuli siinä puhuttua, että sitten kun vauva tulee, tätä lystiä ei ihan heti ole saatavissa, että kahdestaan jossakin kävisimme. Vaikka toisaalta lapsi on ajoittunut siinä määrin hyvin, että edessä on kesä ja loma ja motivoituneita lapsenvahteja vapaana molempien sisaruksissa ihan mukavasti. Saattaa se siis onnistuakin! :)

Kyllä minua vähän jänskättää, miten se elämä lähtee sujumaan ja miten selviän kaikesta. Hyvin se menee, olen päättänyt ajatella. Tsemppaan itseäni: periksi en anna, ei tämä niin kauheaa ole, kohta se jo helpottaa ja luotan itseeni ja kroppaani, ettei se minua nyt petä. Tätä vartenhan se on luotu tällaiseksi. Eikä tarvitse kertoa mitään kauhukertomuksia minulle, kiitos!

Kiire osoittaa tärkeyden?

Pikku Myyllä on paljon viisauksia, joita kirjoitan toisinaan kalenterin laitaan ylös, että muistaisin paremmin. Yksi niistä kuuluu, että "Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tehdä mitään." Mikä neronleimaus! Ja niin totta. Olen viime aikoina tarkastellut kriittisesti omaa ajankäyttöäni ja todennut, että eihän tässä ole mitään järkeä. Minulla on kalenteri täynnä kokouksia ja tapaamisia, iso osa niistä sellaisia, joista en edes pidä. Miksi ihmeessä teen elämästäni kiireistä tieten tahtoen?

Useimmilla kavereillanikin on aina kiire. Ei ehditä nähdä, on niin kiire. Tapaamiselle pitää järjestää aika, joka taas merkitään kalenteriin. Olen niin tottunut kiireeseen, että joutilas aika tuntuu sietämättömältä, koko elämä merkityksettömältä. Hyvänen aika sentään, enkö oikeasti osaa vain olla? Olen kyllä lapsesta asti ollut luonteeltani reipas ja touhukas, mutta kun samaan aikaan huomaan, että minulla ei ollut vuosiin aikaa harrastaa liikuntaa säännöllisesti, jotain täytyy olla pielessä. Viime viikolla sain luettua ensimmäisen kirjan vuoteen. En ole ehtinyt, mutta totuus on myös se, että en ole pystynyt rauhoittumaan lukemaan. Liian levoton sielu. Ennen luin ahkerasti, ja liikuin useammin kuin kolme kertaa viikossa. Ja sen kyllä huomaa!

Arvostamani kolumnisti Rosa Meriläinen kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomissa siitä, miten turhauttavaa on istua turhissa kokouksissa. Niin todella on. Politiikassa olen istunut ja kuunnellut kymmeniä ellei satoja kokouksia, joissa on mieluummin sitten piirrellyt paperin reunaan kuin ollut oikeasti läsnä. Ylipitkiä kokouksia, joissa käyttävät puheenvuoroja he, jotka rakastavat omaa ääntään. Olen oppinut, että jos ei ole oikeasti todella painavaa ja tärkeää asiaan suoraan liittyvää sanottavaa, on parempi pitää suunsa kiinni. Ja minä olen sanavalmis ja puhelias ihminen, joten tämä on ollut hyvä oivallus.

Jos pitää aina kiirettä, ei ehdi koskaan tekemään mitään. Aika menee turhaan paikasta toiseen juoksemiseen. Liian usein todella turhauttaviin hetkiin, joita jotkut pitävät arvostettavina ja merkittävinä tehtävinä, kansakunnan tukipylväitä suorastaan nämä päättäjät. En vähättele tehtäviäni, mutta totean, että niiden kääntöpuoli ja todellisuus voi olla mielikuvista kaukana. Ja ketkä ovat todella onnellisia? Varmasti he, joilla elämän eri osa-alueet ovat tasapainossa. On sopivasti haastetta, mutta myös vapaa-aikaa. Minulla on ollut viime vuodet liian vähän vapaa-aikaa! Ohjelmoimatonta aikaa itselleni.

Äitiysloma tulee minulle, joka olen viime vuodet suorittanut elämääni, todella tarpeeseen. Ei siksi, että olisin burn-outin partaalla, vaan siksi, että minun on aika rauhoittua ja pysähtyä. Onneksi vauva on siitä tehokas työnjohtaja ja kotityranni, että hän osaa myös vaatia. Kenraalin käskyäänellä hän käskee kalenteriin kirjatun elämäni hetkeksi raiteiltaan, ja määrää sen pyörimään hänen ympärillään. Ja hyvä niin! Toisaalta olen toiveikas, että kun olen ihmisenä niin tehokas kuin olen, vauvalomalla minulla on aikaa myös liikunnalle, kodille ja itselleni.

Kannustuksesta kannuksia

Eniten minua pelottaa pian koittavassa äitiydessä epäonnistuminen. Pelkään, että en osaa, että olen huono äiti ja että minusta tuntuu jotenkin väärältä. Siitä huolimatta pelottaa, että olen ison sisaruslauman vanhin ja minulla todella on käytännön kokemusta lapsista, myös vauvoista. Vaikka pukeminen vaipanvaihto, hyssyttely ja nukuttaminen, syöttäminen ja moni muu käytännön asia ei ole minulle lainkaan vierasta tai uutta, äitiyden abstraktimpi puoli pelottaa minua. Epävarmuus itsestä ja omista taidoista painaa, ja osin ihan turhaan. Jotenkin sitä kaipaisi nuorena äitinä kovasti, ehkä jopa loputtomasti, rohkaisevia sanoja ja kannustusta. Että kyllä sinä selviät, osaat ja voit. Hyvin se menee. Mieheni onneksi näitä sanoja minulle sanookin.

Kannustus on useimmille suomalaisille vaikeaa. Negatiivisista asioista muistetaan kyllä aina sanoa, mutta hyvät jäävät sanomatta. Pelätään, että positiivinen palaute hurahtaa hattuun. Sitä jaetaan mahdollisimman niukasti, ja niin siinä sitten usein käy, että hattuunhan se nousee ja siellä lotisee.

Suomalaisista ylenmääräinen kehuminen on vierasta, kuin teeskentelyä. Keskustelin joululomallani Atlantin toisella puolen vaikuttavan ystävän kanssa toisenlaisesta palautteenantokulttuurista. Amerikkalaiset osaavat ja jaksavat kehua toisiaan. "How amazing!", he huudahtavat. Kerron onnistumisestasi kaikille ystävilleni sähköpostitse, he riemuitsevat. Suomalaista moinen naurattaa, mutta totuus on, että hyvää se vain tekee. Itsekullekin.

Suomalaisille myös palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei pitäisi koskaan myöntää, että on jossakin asiassa hyvä. "Eihän tämä nyt mitään, se oli ihan vain sattumaa ja yleensä en ole näin hyvä". Itse mietin joskus lukioaikoina meidän suomalaisten naurettavaa suhtautumista hyvään palautteeseen. Kaunista puseroa ei voinut jättää vähättelemättä sen hinnalla tai nukkaisuudella. Päätin tietoisesti alkaa opetella vastaamaan positiiviseen palautteeseen yksinkertaisesti kiittämällä. Minusta se oli hyvä päätös.

Kannustamisen ja hyvän palautteen antamisen merkitystä ei pidä vähätellä. Aiheesta pitää kehua, ja aiheesta pitää toki voida kritisoidakin. Siinäkin meillä on paljon oppimista, että kehittävä ja rakentava kriittinen palaute kyettäisiin ottamaan vastaan vähemmän henkilökohtaisena loukkauksena. Harvoilta se taito löytyy, ja varmasti usein on kyse huonosta itseluottamuksesta.

Itsekin opettelen taitoa vielä. Joistakin asioista sitä vaan on niin tavattoman herkkä, ja varmasti äitiys on yksi niistä. Toisaalta, en näe, että kritiikistä loukkaantuminen olisi välttämättä huono asia, jos vain kykynee elämään siitä eteenpäin. Saahan se sattua, että ei ole onnistunut. On vain otettava opiksi ja tehtävä ensi kerralla paremmin. Erehtyminen ja virheistä oppiminen ovat tärkeitä asioita. Uuden vuoden lupauksenani, tai tavoitteenani, voisin pitää kannustuksen lisäämistä, mutta toisaalta myös itse näistä asioista lisää opettelemista.

Hyvää uutta vuotta 2010!