Myyttinen äiti

Avara maailmankuva on haastava juttu. Helposti sitä pitää asioita itsestään selvyyksinä edes huomaamatta sitä. Olettaa, että näin asiat ovat muillakin, ja että näin niiden pitää olla. Kun olen itse kokenut asian näin, kaikki kokevat samat tunteet ja ajatukset. Kuitenkin meitä on niin moneen junaan ja olemme jokainen omia persoonia, että jokaisen kokemus on oma ja siksi suhteellinen. Samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia on vähemmän kuin erilaisia. Haaste syntyykin sitten siitä, että miten osaisi kohdata toisen kokemuksen yhtä hyvänä ja oikeana, kun se itsestä tuntuu vieraalta. Toisen kokemus voi naurattaa, suututtaa, hämmästyttää tai kauhistuttaa. "En minä vaan niin kokenut."

Minun elämänpiirini on näin äitiyslomalla kutistunut hurjasti verrattuna aiempaan. Toki johtuu pian viikon jatkuneesta flunssastakin, mutta tuntuu, että kotiin "jumittaminen" ja sosiaalisten kontaktien raju väheneminen on lyönyt vasten kasvoja. En pääse minnekään, olen turhautunut ja välillä jopa ahdistunut. Kotityöt eivät minua motivoi eivätkä kiinnosta, ja kaikki tuntuu jo tehdyltä. Puhtaita kaapinovia ei vain viitsi joka päivä hinkata. Soittelen kavereille, että saisin puhua jonkun kanssa. Arvasin jo etukäteen, että koen näin, vaikka toisaalta en enää jaksaisi töissä tai juuri kulkea kaupungillakaan valtavan mahani kanssa. Olen itsekseni naureskellut sille paradoksille, että nyt makaan jalat seinällä ja odotan, että aika kuluu, ja muutaman viikon päästä toivon, että olisi edes hetki omaa aikaa ja saisi levätä rauhassa, jalat seinällä. Ja kuinka monta kertaa olen viime vuosina haaveillut omasta ajasta, lomasta! On niin minua, että silloin, kun sitä on, en siitä nauti vaan turhaudun.

"Miten joku voi pitää vauvaa järkytyksenä, vauvahan on ihana asia?". "Miten joku ei viihdy kotona, siellähän on niin paljon puuhasteltavaa ja kivaa tekemistä?". "Miten joku haluaa mennä töihin eikä kestä jäädä kotiin hoitamaan lastaan?". Näitä kysymyksiä olen kuullut vuosien varrella, mutta myös viime aikoina. Äitimyytti elää ja voi hyvin. Kerroinkin jo aiemmin, että eniten minua pelottaa, että tunnen asiat jotenkin väärin. Minua on myös kauhistuttanut ajatus, että vauva olisi elämäni ainoa sisältö, puheenaihe ja keskipiste. Olen ollut monta kertaa tosi äkäinen siitä oletuksesta, että "ei hän tule, hän on raskaana". "Emme me enää halua matkustaa minnekään, meille tulee vauva", sanoi taannoin eräs hyvänpäivän tuttu. Minusta se oli huvittavaa ja myös kauheaa puhetta. Näin siitäkin huolimatta, mitä juuri äsken pohdin laajasta maailmankuvasta. Raskaus ei ole sairaus, eikä elämä lopu lapseen, olen tolkuttanut. Minä voin ja haluan haaveilla ulkomaanmatkoista edelleen, vaikka meillä olisi vauva.

Myyttisen äitikuvan kanssa eläessä, ja jokainen nainen elää sen Saarioisten mainoksen kanssa halusi tai ei, minusta tuntuu joskus, että olisi kuin norsu posliinikaupassa. Teki niin tai näin, aina jotakin särkyy. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä mitenkään päin voi tehdä asioita täydellisen oikein. Sen verran ristiriitaisia ja monimutkaisia ovat ne vaatimukset, riitit ja velvollisuudet, mitä äitiyteen liitetään. Hulluinta on, että jossakin syvällä emansipoituneessa minussakin elää se vaatimus, että minun pitäisi olla äitinä tietynlainen. Pitäisi olla pullantuoksuinen, kutoa sukkaa, tehdä ristipistoa ja rakastaa kotona oloa. Vaan kun en ole sellainen. Onneksi on nykyaika, tasa-arvo ja luojan kiitos, myyttisestä äidistä ei tarvitse välittää!

Luontoäiti on siitä ovela, että joitakin asioita se silti on minussakin huomaamatta muuttanut. Tunnen ihan kuinka äitiys minussa on noussut ja kasvanut. Varsinkin nyt, kun olen jumissa kotona, huomaan keskittyväni pian syntyvään lapseeni aiempaa enemmän. Mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun on tähän tilaan päätynyt. Miehelleni nauroin, että kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti suostuu.