Tammikuu ja uusi elämä

Tammikuussa alkoi minulla uusi elämä. Ei perinteisten elämäntapamuutoslupausten muodossa, koska niitä ei nyt
enää tarvitse antaa, vaan ihan konkreettisesti tuli todeksi se, mitä olen pitkään suunnitellut ja valmistellut.
Tutkinnon täydentäminen on onneksi kiitollista hommaa: ei tarvitse tehdä niin paljon, ei niin pitkästi.

Tämä on tarkoittanut hieman hämmentynyttä fiilistä ja sen ihmettelyä, että tässä sitä nyt ollaan, näitä katuja
kuljen. Rauhoittelen kärsimätöntä itseäni: "kaikki järjestyy". Myös oman minän hahmottelua hieman uuteen
järjestykseen. Ja toisaalta elämänrytmin muutosta. Rauhallisemmassa tempossa kulkemista, istumista ja
hengittämistä. Tämä tekee hyvää, kyllä. Kun vain ensin totun, pääsen alkuun.

Suunnittelen kalenterin täyteen opintoja. Saa nähdä, toteutuuko kaikki, mutta aion olla hyvin nopea. Aloitan
jokaisen päivän kahdeksalta. Kertaan luennon jälkeen muistiinpanoja ja nauran itselleni: en minä ikinä ennen
näin ole tehnyt. Tunnen syyllisyyttä, kun en lue koko ajan, vaikka vakuuttelen itselleni, että ei ole mitään
syytä olla hysteerinen. Kyllä nämä tulevat tehdyiksi. Kotona ei ole mahdollista opiskella, mutta ei se mitään.
Ei ole tarvettakaan, koska olen päivällä tehokas.

Paluuta entiseen ei ole, mutta mielenkiintoista on katsella ja kuunnella vierestä sitä elämänvaihetta, joka
itsellä on jo takanapäin. Olen ollut niin kärpäsenä katossa. Huvittaa, kun näen samoja ihmistyyppejä kuin
silloin joskus muinoin. Tunnistan samat joukot, samat hahmot, samat asetelmat. Kuuntelen heidän puheitaan
sivusta, havainnoin. Ei mitään uutta auringon alla.

Blogin kirjoittaminen tuntuu jäävän nyt vähiin, sillä aikaa ei ole enää niin paljon. En ota tästä paineita,
enhän ole ennenkään ottanut, ja kirjoitan, minkä verran innostaa ja minulle sopii. Hieman on myös sellaista
makua, että liekö tämä blogi minulle jo antanut sen, minkä olen halunnut. Saattaa olla, että vaihdan
toisenlaisiin kirjoittelumuotoihin.

Peili

Elämä on siitä jännä laji, että se tarjoaa useimmille meistä jatkuvasti tilaisuuksia katsoa peiliin. Ihminen mielellään tuudittuisi uneen, väistäisi tosiasiat ja jättäisi tekemättä sen, mitä pitää. Meillä on taipumusta yrittää sulkea todellisuudelta silmämme ja keksiä valheita ja satuja siitä, miten asiat ovat, ettei todellisuus tulisi niin kovana ja paljaana eteen. Joskus sitten käy niin, että matto vedetään alta, ja peiliin on pakko katsoa. Tässä sitä vain ollaan, tämä on totta, tämä on totta.

Opetan uskonnon tunnilla, että ihminen on ainoa laji, joka kykenee keksimään valheita perusteluiksi ja vieläpä uskomaan valheensa. Niin, se on kivuliaan totta. "Eihän se nyt niin vakavaa ole", "kaikki muutkin tekevät näin", "en voi muuta", "ei sitä kukaan huomaa", "ei se ketään satuta" ja niin edelleen selittelemme itsellemme. Syitä löytyy itsepetokselle. Kun ennenkin, niin miksei nytkin. Ja sitten aiemmin mahdollinen tulee mahdottomaksi. Seinä vastaan.

Mikä on sitten tie valoon ja vapauteen? Rehellinen pieliin katsominen. Opiksi ottaminen. On pakko muuttua. Asiat eivät voi jatkua niin tai näin kuin nyt on ollut. Tämä on totta, tämä on totta. On vihdoin ääneen sanottava, että näin kävi, auttakaa minua. Olen epäonnistunut, pettynyt, surullinen, rikkoutunut. Ja yleensä elämä korjaa: armoa riittää, saat toisen mahdollisuuden. Varjoista valoon voi olla pitkä matka, mutta se kannattaa käydä. Korjata suunta. Muuttua ja muuttaa elämäänsä.

Joulu lähestyy. Lämpimin ajatuksin. Armoa riittää.

Luonto tikanpojan

Isänpäivän aatto. Kaupungilla käveli nuori isä kahden lapsensa kanssa. Nuorempi istui vaunuissa ja kiljui niin, että katu raikui:"isi, isi!" "Joo", lapsen isä vastasi. Tulin hyvälle mielelle. Lapsi huusi huutamisen ilosta, ilman mitään epäilystä, etteikö isä olisi siinä. Niin lapset huutavat. Isää tai äitiä.

Minun isäni teki reissutyötä, kun olin pieni. Oli viikot poissa, viikonloppuina väsynyt. Isä jäi minulle etäisemmäksi kuin äiti. Muistan ne muutamat hiihtoretket, soutelut ja marjareissut melko tarkkaan, jotka isän kanssa pienenä olin. Isäni tuli isäksi kuten monet tuon ajan isät, ainakin niissä piireissä: nuorena, koska luonto tikanpojan. Tai toisin ilmaistuna: koska Luoja loi. Vanhemmuus oli hänelle perheen elättämistä. Olihan sitä siinäkin. Ehkä olisi halunnutkin olla enemmän läsnä, mutta olosuhteet ja oman isänsä malli olivat sellaiset. Nyt ajateltaisiin, että vanhanaikaiset.

Minun lasteni isä on perheen arjessa läsnä. Niistää ja pyyhkii siinä, missä äitikin. Ottaa vastaan kiukut, pettymykset, ilot, odotukset. Ei ole helppoa sekään. Minun lapsilleni isä on elämässä läsnä, todellinen. Lapsilleni se on normaalia, tavallista. Ansaitseeko siitä sankari-isän viittaa, jos ei äitikään? Varmaan on niin, että vasta tämä sukupolvi on täysin tasa-arvoinen.

Pikkulapsiperheessä elämä on hullunmyllyä. Isänpäivänäkin. Kakkua ei ole, ei maistu meille. Syömme jäätelöä. Juhlasta en tiedä, mutta yksi on varmaa. Se oli elämän paras päivä, kun meistä tuli vanhempia. Se onni kantaa ja kestää.

Painavat luut

Elämänmuutokseen liittyy paljon myös ajatustyötä. En halua muuttaa asioita niin, että jojotan vuoden tai kahden päästä entistäkin isompana vain siksi, että ajatustyö jäi tekemättä. Niinpä mietin itseäni, sitä miksi tulin siihen, mihin tulin ja miten käänsin suunnan. Miksi se nyt onnistui? Mitä olen aina ajatellut itsestäni ja mitä ajattelen nyt? Kyse ei ole mistään nälkädieetistä, nälkää en ole nähnyt, joten en ole kauhean huolissani. Pian on puoli vuotta takana, en ole lipsunut, ei ole mitään himoa ollut mihinkään ruokaan tai juomaan, kiloja on lähtenyt hirveästi, ja vielä lähtee.

Se, että näytän ihan erilaiselta, mutta tuntuu ihan samanlaiselta kuin aina on tuntunut, on jännittävä ristiriita. Vaaka näyttää samanlaisia numeroita kuin joskus silloin, kun olin nuori, nätti ja hoikka näin jälkiviisaana, silloin ei harmi kyllä siltä tuntunut. En ole tosiaankaan vielä ymmärtänyt, että olen nyt saman kokoinen kuin silloin ennen. Tunnetaso ei ole tajunnut sitä, en vaan tajua asiaa vielä. Puen päälleni vaatteita, jotka ei oo vuosiin mahtuneet, ihan kuin todistaakseni, että tää on totta. Vaatteet ei valehtele. Olen reilusti pienempi.

Luita. Siitähän siinä on kysymys. Otsaluuta, poskipäitä, solisluita, olkapäitä, kylkiluita, lantioluita, polvia. Ja lihaksia! Lihaksia, herranen aika, minulla. Hauis, se tuntuu levossakin! Reisilihakset. Pohkeet. Niitä ihmettelen jatkuvasti. Ei oo varmasti ikinä ollu tällaisia, näin vahvoja lihaksia. Pienesti suren, että silloin joskus ennen en osannut syödä oikein, kun treenasin kuitenkin paljon. Olishan sitä silloinkin ollut vaikka ja mitä mahdollista. Aina ennen ajattelin, että minulla on painavat luut. Nyt naurattaa, kun ne luut on jotenki keventyneet. Ei tunnu luut painavilta, ei.

Kuitenkin niin, että vaikka vaaka näyttäisi samoja numeroita, kuin ennen, en ole enää yhtään sama ihminen kuin silloin. Paperilla sama. Muuten aivan eri. Kokonaan muuttunut. Siitä muutoksesta olen iloisesti ylpeä. Vaiennan sen pienen ääneen, joka sanoo, että älä joutavia pidä itsestäsi ääntä. Hemmetti. Pidänpäs!

Lapsiperhearkea

Syysloma oli ja meni. Elettiin arkea ja juhlaa. Molemmissa omat rankkuutensa, niinkuin elämässä pikkulasten kanssa aina. Herätään aikaisin kukonlaulun aikaan, ollaan kipeitä, väsytään, ei haluta nukkua, ollaan nälkäisiä, ei haluta syödä, pestään, puetaan, kaadutaan ja tulee itkua, leikitään ja nauretaan. Pikkulapsiperheessä tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan saman päivän aikana.

Toisen lapsen kanssa tuo kaikki sujuu jouhevasti ilman suurempia jännityksiä, koska kaikki on jo tuttua. Toisaalta tekemistä on tuplasti. Lapset myös tappelevat. Kolmannen kanssa on kuulemma vielä helpompaa. En ehkä kuitenkaan tule ottamaan siitä selvää koskaan.

Meillä kotityöt ja lastenhoidot on jaettu aika tarkalleen tasan puolisoiden kesken. Olen ymmärtänyt, että näin on yleisesti nykyään perheissä, mutta ei toki varmastikaan kaikilla. On ollut aikoja, että jompi kumpi on ollut vähemmän kykenevä osallistumaan joihinkin töihin. Olemme silloin pystyneet joustamaan ja ottamaan enemmän vastuuta toisen osuudesta. Äitiyslomalla tilanne työnjaossa hieman muuttui, kun olin kotona lasten kanssa enemmän ja minulla oli siten aikaakin kotiin liittyville jutuille. Nyt olen taas töissä ja pakerramme puoliksi tätä kotityöpäivää leipätyön jälkeen.

Tietysti meillä on jonkinlaista työnjakoa. Toinen tekee useammin ruokaa, toinen tekee lähes aina pyykkihommaa. Toinen vaihtaa yleensä aina renkaat, toinen huolehtii pihatyöt. Tuo työnjako on tullut pitkälti mielenkiinnon tai ei-mielenkiinnon pohjalta. Jos toista kiinnostaa leipominen ja toista ei, ei liene epäselvää, kumpi leipoo.

Onhan tämä arki usein väsyttävää meille molemmille. Voimia on tärkeää kerätä irtiotoilla silloin tällöin yhdessä ja erikseen. Liikuntaa, ystäviä, omaa aikaa. Minä koen, että työn ja kodin asioiden yhteensovittaminen on tänä syksynä sujunut hyvin. Olen iloinen, että niin monet asiat ovat nyt sujuneet hyvin.