Sellainen haaveilija

Esikoista odottaessa minusta tuntui, että raskaus teki minusta äitieläimen. Tuntui, että oma persoonani hävisi vauvan odottamisen myötä. Hävisi kokonaan se, kuka minä olen, enkä kuullut omaa ääntäni enää ollenkaan. En voinut ajatella enkä puhua ohi vatsani, en tunnistanut enää itseäni. Olin joku, joka ei ollut minä. Nyt minusta ei tunnu siltä yhtään. Nytkin etsin itseäni, haen sitä, kuka olen ja mitä minusta tulee, mutta kuulen oman ääneni. Kuulen omat ajatukseni, ja vaikka minulla on sylissäni kiemurteleva ja sätkivä vatsani, se ei valtaa koko minua ajatuksiini asti. Äitieläintä ei nyt ole, ehkä sitä ei tulekaan. En aio kokea siitä syyllisyyttä, etten niin kauheasti mieti koko raskautta, vaikka unohtaakaan sitä ei toki voi.

Olen aina ollut kova ajattelemaan, se on minulle sama asia kuin hengittäminen. Pohtiminen, analysoiminen, kysyminen. Länsimaisen filosofian suuren miehen Rene Descartesin sanoin Cogito ergo sum eli ajattelen, siis olen olemassa. Minä tykkäsin filosofiasta ehkä juuri siksi, että se jätti lukuisia kysymyksiä auki eikä vastannut niihin. Lukion filosofian kirjasta mieleeni syöpyi ainakin yksi ajatus, ja se kuuluu, että ihminen havaitsee, mitä haluaa havaita. Vahvistamme itse ajatuksiamme havaitsemalla vain niitä asioita, jotka sopivat meille. Muita asioita emme halua nähdä, emmekä havaitse. Entisessä elämässä turha pohtiminen oli syntiä, kysyminen epäilyä ja niin edelleen. Onneksi sitä ei enää ole! Olen vapaa ajattelemaan.

Joskus oli sellainenkin tyttö, joka lauloi ponia taluttaessaan omasta päästään keksimiään lauluja, kuvitteli junamatkalla muiden matkustajien elämää ja tarinaa, kirjoitti niitä tarinoita ylös ja luki kaikkia mahdollisia käsiinsä saamia kirjoja ahmimalla. Se kaikki virtasi vapaana ilman, että juuri mikään sitä rajoitti, ainakin kun olin yksin. Sitten tulivat odotukset pikaisesta perheen perustamisesta, naimakelpoisuudesta ja karsina tai lokero, johon tyttöjen piti mahtua. Ikuinen tunne, että en ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Että en riitä, en kelpaa, en vain pysty tähän. Että en saa olla se, mikä oikeasti olen, vaan on oltava joku muu. Se joku pakeni koko ajan, kun sitä tavoittelin.

Siitä ponnistelusta on jäänyt muisto: suurperheen aina raskaana oleva nuori äiti oli tyytymätön lapsenkaitsentaani, jota hän puoli-ilmaiseksi oli saanut ja kommentoi minua terävin sanoin. "Se on sellainen haaveilija". Se ei ollut meriittiä. Olisi pitänyt olla tehokkaampi, siivota ja leipoa hänelle avuksi. En ollut enkä ole sellainen ihminen, minusta ei tule sellaista. Mutta onko se väärin tai huonoa?

Toivon voivani tavoittaa sitä tyttöä, edes vähän. Toivon voivani olla se, kuka olen, ilman että pitää pyristellä johonkin lokeroon väkisin. Tiedän jo, ettei siitä tule mitään hyvää. On vain väisteltävä niitä lokeroita.