Uutta lunta

On tässä äitiyslomassa hyviäkin puolia. Esimerkiksi se, että voi aamulla lähteä pienen nöpönenän kanssa ulos maistelemaan lunta ja keinumaan. Neitihän ei lunta ole koskaan nähnyt varsinaisesti. Pihan muissa lapsissa, ulkona olemisessa ja lumessa riitti niin ihmettelemistä, että hän vain istui ja ihmetteli. Ulkoiluhetken jälkeen uni maittoi toista tuntia.

Töistä poissaolo alkaa selvästi lähestyä loppuaan. Alan tajuta, että nyt pitää sitten nauttia tästä, koska kohta on toisin. Työ ja äitiys ovat aika rankka rasti, ja voin varmasti olla vielä monta kertaa tyytyväinen siihen, että mieheni on opettaja. Opettajan työpäivät eivät aina jatku niin pitkään kuin minulla. Päivähoitohakemus on laitettu menemään, mutta kyllähän se kirpaisee ajatella pikkuneitiä hoidossa. Frida on reipas, mutta väkisin nousee mieleen, että liekö myös urhea.

Frida on kova tyttö liikkumaan. Äitiys näyttäytyykin kuhmujen puhaltajan ja pahimpien kolhujen estäjän roolina tällä hetkellä. Säikähdän kauheasti aina, kun lapseni kaatuu ja kolhii itseään. Menen aivan pois tolaltani, ja järkytyksestä toipuessa menee paljon pitempään kuin lapsella. Sydän hyppää kurkkuun ja sen rauhoittuminen ottaa oman aikansa. Mökötän hiljaa omissa oloissani ja yritän rauhoittua. "Katso nyt, ei sillä ole mitään hätää", sanoo mieheni. "Mutta entä jos lapselle sattuisi jotain oikeasti pahaa!", äiti minussa huutaa äänettömästi.

Elämme jännittäviä aikoja, moneltakin kannalta. On taloprojektia, mieheni on ehdolla seurakuntavaaleissa ja muitakin asioita on ilmaantunut. Olemme käyneet tutkimassa Joensuun Karhunmäen tontteja. Jospa sieltä löytyisi hyvä kodinpohja, mihin talo rakentaa. Sitä etsitään.