Päivähoitoa ja isäkuukautta

Kesäloma on pian lopussa niin minulla kuin miehellänikin. Myös minulle alkaa arki, kun mies palaa töihin. Äitiyslomaani on takana nyt kuusi kuukautta. Vähitellen alkaa tuntua, että tammikuu 2011 on aika lähellä ja tämä päättyy joskus. Ihana kesä on pitänyt ajatukset töihin paluusta kaukana, kun olemme lomailleet antaumuksella ympäri Suomea ja erityisesti kotona. Tyttären ensimmäinen kesä jää mieliin vuosisadan hellekesänä. Mies palaa töihin ja minunkin pitää yllättävän pian alkaa ajatella töitä. Ja päivähoitoa.

Ehkä sitten olen työkeskeinen ihminen, mutta minulle työ antaa iloa ja onnistumisen kokemuksia. Pidän työstäni. Olen epäilemättä ärsyttävän innostunut aina parantamaan käytänteitä ja miettimään, miten työtä voisi tehdä paremmin. Se työ vain motivoi minua paremmin niin. En osaisi olla kotona vuosikausia, vaikka olenkin perheellistymisen myötä rauhoittunut pahimmista duracel-vaiheistani. Kaipaan töihin, vaikka tytär on ihana ja äitiysloma on ollut hyvää aikaa.

Ristiriitaisia tunteita työn ja äitiyden yhdistämiseen liittyy. Tunnen tavallaan pientä syyllisyyttä työhön haluamisestani. Jotenkin olen onnistunut sisäistämään ideaalin, että pullantuoksuinen äiti hääräilisi kotona, ompelisi vaatteita ja nauttisi lapsikatraan keskellä pyörimisestä. Minä vain en ole sellainen, ei saa tekemälläkään.

Isyysvapaat ja isäkuukausi kuuluvat nykyajan mahtaviin keksintöihin. Hiljattain isäkuukausi vielä pidentyikin. Voi, kun eläisimme maailmassa, jossa ei tarvitse miettiä, pitääkö isäkuukautta vai ei, ja vaikuttaako se työkuvioihin jatkossa. Tuntuu, että Suomi ei ole aivan tasa-arvoinen maa monessakaan mielessä. Mies, joka jää hoitovapaalle on edelleen kummastus, ja kuuden viikon isäkuukauden pitäminenkin mietityttää määräaikaisessa työsuhteessa olevia. (Miten kuusi viikkoa voi olla ongelma, kun naisen pitää olla äitiyslomalla lähes vuosi?) Vauvanvaunuja työntävää miestäni katsotaan pitkään kadulla ja hänelle hymyillään ihastuneesti: "mies hoitaa vauvaa". Lastenhoitohuone on sijoitettu naisten vessaan: vauvan vaippa on siis miesten vaihdettava vessanpytyn kannella. Olen kuullut sanottavan, että tasa-arvo on Ruotsissa kymmenen vuotta edellä. Ainakin tässä asiassa se selvästi pitää paikkaansa.

Oma äitini oli kotiäiti koko lapsuuteni. Äiti oli pelkästään kotona siihen asti, kun menin kouluun, ja myöhemminkin hän oli maatalousyrittäjänä kotona töissä. Ei se toki silti tarkoita, että olisi ollut ylenmäärin aikaa lapsille. Sitä oli toisinaan, toisinaan ei. Joka tapauksessa minulla ei itsellä ole sitä kokemusta, mitä on mennä lapsena hoitoon. Nyt, kun mietin itse töihin paluuta, toivoisin, että olisi. Ei tarvitsisi niin kovasti miettiä, teenkö lapselleni oikein vai enkö. Tästä aiheesta tulee varmasti kirjoittua vielä monen monta kertaa myöhemmin.

Laulut palasivat elämään

Lapsena minulla oli tapana laulaa paljon. Lauluja rallateltiin pitkin päivää leikkien ohessa, kuunneltiin kasetilta, laulettiin yksin ja yhdessä. Minulla oli tapana laulella myös omasta päästäni itse keksittyjä lauluja touhuillessani. Kyläkoulussa opettaja oli innostunut lauluista ja laulamista riitti syksystä talveen, joulusta kesään. Lapsena sain usein kuulla, että minulla oli kaunis lauluääni. Sehän vain innosti laulamaan, kovaa ja korkealta. Teininä harrastin kuorolaulua ja olin kuulemma aika hyväkin siinä. Korkea sopraano.

Muutamana viime vuonna en ole pahemmin laulanut. Ei ole laulattanut ja kuoroharrastuksenkin lopetin. Nyt kun sain ihanan tyttäreni Fridan, laulut ovat palanneet elämääni. Totesin lapseni jo synnytyslaitoksella selvästi sopraanoksi, sen verran oli kirkas itkuääni. Ostin myös lapselle levyjä jo ennen syntymää. Vanhanaikaisia lastenlauluja, ei mitään popversioita, koska haluan, että lapseni oppii selvät nuotit ja puhtaat sävelet. Laulamaan nuotilleen, koska en kestä epäpuhtautta laulussa. On meillä myös PMMP:n Puuhevonen, jota voi joskus kuunnella, mutta enimmäkseen suomalaisia kansanlauluja. Mainituista syistä.

Frida tykkää lauluista. Hän aukoo suutaan mukana, kujertaa ja hymyilee ja seuraa äidin ja isän suun liikkeitä laulaessa. Rytmiäkin Frida ymmärtää. Isänsä rummutteli pöytää Fridan ollessa sylissä niin tyttö reagoi heti rummutukseen. Etsi liikettä kroppaansa ja tanssi vauvan tavalla. Olin liikuttunut. Minusta on ihanaa, etä lapseni ymmärtää musiikkia. Ja että hän nyt kuulee samoja lastenlauluja, mitä minä ja mieheni lapsena. Sanat palautuvat mieleen nopeasti. Ne ovat olleet vain uinumassa mielen pohjalla.

Minä aloitin aikoinaan pianotunnit hiukan liian myöhään. Teininä motivaatio harjoitella lopahti, ja muutamassa vuodessa hankittu vähäinen soittotaito hävisi aika nopeasti. Mieheni osaa soittaa paremmin. Hänkin oli lapsena soittotunneilla käynyt pitkin hampain, mutta ei valita nyt. Olen miettinyt, haluaako Frida mennä soittotunneille. Minä en halua pakottaa, mutta voisin kokeilla houkutella ja mainostaa niitä. Jos vaikka innostuisi. Musiikki on niin kiva asia elämässä, että soisin sen tuovan lapselleni iloa myös aikuisena.

Vauvaperhe matkustaa osa 1

Kesäloma on alkanut toden teolla. Kesäkuussa matkustimme ensi töiksemme Saarenmaalle koko perheellä siskoni perheen kanssa. Yhdessä matkustaminen oli kivaa, vaikka tietysti hiukan haastavaa välillä, kun "liikkuvia osia" oli tavallistakin enemmän. Kaikki meni silti hyvin. Matkustaminen jatkui sitten juhannuksena kotimaan matkailulla, ja vietimme viikon Fridan mummolassa.

Sen verran paljon tuli kesäkuussa matkustettua, että nyt tuntuu, että pysymme kotona hetken. Matkustamisessa oli yksi hyvä puoli: tuli totisesti testattua käytännön asioiden sujuvuus vauvan kanssa erilaisissa tilanteissa. Kaikki meni hyvin ja itseluottamus siihen, että selviydymme, vain kasvoi. Neiti oppi ruokailemaan ulkoilmaravintolassa ja viihtymään hotellissa. Pyrimme myös matkustaessa toki rauhoittamaan elämää mahdollisimman paljon, pitämään kiinni nukkumaanmenoajoista ja huolehtimaan tasaisista ruoka-ajoista. Mukana meillä oli toki vaunut, joten vauva sai nukkua milloin halusi. Ehkä juuri siksi jäi tunne, että hyvin sujuu ja pärjätään hienosti.

Vauvallehan piti hommata Viron reissua varten passi. Nykyisin ei enää saa lisätä lapsia vanhempien passiin vaan jokaisella on oltava ikioma matkustusasiakirja. Jännitin etukäteen, miten kolmekuisesta otetaan passikuva, mutta se sujui oikein hyvin. Frida on pitänyt päätään topakasti pystyssä jo kauan ja valokuvaaja oli harjaantunut työssään hyväksi lasten kuvaajaksi. Sitä ei tosin tiedä, miten kauan tuolla viiden vuoden passilla uskaltaa matkustella sitten, kun vauva ei ole enää vauva vaan pikkuneiti kasvaa reippaaksi tyttöseksi. Kuulemma passeja on pitänyt uusia, kun ihmiset eivät ole uskaltaneet matkustaa vanhalla vauvapassilla enää.

Syksyllä on tiedossa lisää matkoja. Tarkoitus on käydä perhereissulla syyslomalla ja mahdollisesti minun luottamustoimeen liittyvä matka marraskuussa liikuttaa äitiä ja tytärtä Brysseliin. Passi ei siis jää aivan käyttämättömäksi. Huvittavaa sinänsä, että itse matkustin ulkomaille ensikertaa silloisella yläasteella. Tyttäreni on ensimmäisen lomamatkansa tehnyt kolmekuisena ja lisää on tiedossa. Näin muuttuu maailma.

Sinkkuelämää

Tuulessa ja tihkusateessa kotiin elokuvista pyöräillessä vähän huvitti. Minä, 3-kuukautta vanhan vauvan äiti, siinä pyöräilin pynttäytyneenä mekkoon, helmiin, toppiin ja rannekoruun. Olin juuri katsonut Sinkkuelämää mukavassa seurassa. Sen verran oli pitänyt laittautua, että käytännöllisimmästä päästä ei asu tietenkään tuohon säähän ollut. Paleli. Mutta mieli oli pirteä ja iloinen, sokerikuorrutettua toista todellisuutta nauttineena.

En ole mikään pitkänlinjan Sex and the City -fani. Löysin koko sarjan vasta edellisen Sinkkuelämää 1 -elokuvan ensi-illan jälkeen ja äitiyslomani aluksi katselin tuotantokausia urakalla läpi. Joitakin jaksoja oli toki tullut aiemminkin katsottua, mutta ei sillä intensiteetillä. Toisethan ovat seuranneet sarjaa ja kasvaneet sen edetessä. Jokaisella oli myös oma suosikkisulhonsa Carrielle ja tietysti oma suosikkipäähenkilönsä. Sinkkuelämää on yhden sukupolven naisten yhdistävä juttu. Ja se muuten näkyi täpötäydessä elokuvateatterissa, jonne oli muutama todennäköisesti mukaan pakotettu poikaystäväkin eksynyt naisjoukkoon.

Omat sinkkuvuodet ovat onnellisesti ohi. Se ei silti estä nauttimasta tästä tv-sarjasta ja elokuvista. Sinkkuelämää jaksetaan aina arvostella sen ökyelämän ihailusta, häpeilemättömästä vapaasta seksistä ja kulutushysteriasta. Onhan se sitä, mutta kuka sen jaksaa ottaa niin vakavasti? Ainakin itse koen, että kaikesta tiedostamisestani huolimatta voin huoletta katsoa sitä sortumatta itse sellaiseen elämään. Eikö elokuvan ole tarkoituskin tarjota toista todellisuutta, jota voi nauttia pieniä annoksia? Kyllä minä voisin joulupukilta ottaa nämä elokuvat dvd:llä juuri omia arjesta pakenemisen hetkiä varten.

Pieni pynttäytyminen silloin tällöin, kuohuviini ja nauru ystävien kanssa on jokaiselle naiselle paikallaan. Miksei miehellekin. Kun se yhdistettiin tähän sisällöltään vähäiseen, mutta mielialavaikutukseltaan suureen elokuvaan, saatoin hipsiä taas tyytyväisenä omaan äitielämääni. Naisenergiaa nauttineena.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla

Minun jokakesäisiin lempiharrastuksiini kuuluu ehdottomasti kasvimaa. Tämä on jo kolmas peräkkäinen kesä, jona mieheni kanssa raahaamme kasvimaalle jyrsimen, muokkaamme maan ja istutamme sinne siemeniä. Kasvimaan perustaminen on meidän molempien mielestä se ikävin vaihe: vuokraa peräkärri, vuokraa jyrsin, kuljettele sitä kasvimaalle ja niin edelleen. Frida istui kasvimaan reunalla kantokopassa ja naapuripalstan rouva kävi onnittelemassa uudesta kasvimaan tekijästä. Satoi vettä. Nyt se vaihe on kuitenkin tehty ja voi alkaa rakentamaan kasvimaata kuntoon.

Mikä siinä kasvimaassa onkin niin ihastuttavaa? Minä ihan hullaannun mullan tuoksusta, oman maan kukkivista mansikoista, raparperistä, joka on elpynyt viime vuoden takaiskuista huolimatta ja ruohosipulista, joka kukoistaa ja on levinnyt. Kasvimaamme ei ole mitenkään erityisen mallikas verrattuna naapureihin, mutta se tuo minulle suorittamisen sijaan paljon iloa. Ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt kasvimaan perustamatta tänä vuonna pikkuvauvan takia. Kasvimaatahan minä juuri tarvitsen, että mieli pysyy virkeänä ja arki hallussa.

Konkreettinen tekeminen sopii hyvin aivotyöläisille, sanotaan. Ilmeisesti, koska sormien multaan upottaminen tarjoaa minulle normaalisti hermolepoa myös työstäni. Näin kokee enimmäkseen myös mieheni. Kasvimaan haasteet liittyvät luontoon ja taas koen, että sitä kautta saan kesästä paremmin kiinni, muistan nauttia linnunlaulusta ja ihmetellä kastematoa. Ihan kuin lapsena. Istutan tänäkin kesänä kasvimaalleni paljon kukkia. Niissä saan sopivasti kaunista satoa, enempää ei välttämättä tarvitse. Minulle kasvimaan juttu ei ole se sato, vaikka kivaahan sitäkin on saada.

Kasvimaalla sitä ajattelee aina vuosi kerrallaan. Tänä kesänä kylvän tätä, ensi kesänä on taas eri tilanne. Ensi kesänä kasvimaallani on pieni tyttönen, joka kävelee porkkanapenkissä ja jota pitää vahtia koko ajan silmä kovana. Tänä kesänä hän pysyy vielä kiltisti vaunuissaan tai kopassaan. Niinpä nyt on erittäin hyvä hetki nauttia kasvimaasta ja tekemisestä siellä.