Ystävä yli laidan!

Äitiyslomaan ja lapsen hoitamiseen kotona tuntuu kuuluvan olennaisena osana yksinäisyys. Ainakin, kun lapsi on esikoinen ja koiraakaan ei perheeseen kuulu, talo tuntuu tyhjältä ja tekeminen loppuu vauvan nukkuessa. Tuntuu hullulta kuluttaa vapaita päiviään siihen, että odottaisi miestä kotiin töistä. Ainakaan minun pirtaani se ei oikein tunnu sopivan! Siispä päätin alkaa valloittaa äitien maailmaa laajemminkin: perhekerhoihin, kyläilemään ja ennen kaikkea hiekkalaatikolle. Frida-tyttöni ei ole vielä aikoihin hiekkalaatikkoikäinen, mutta sinne minä vain suuntaan. Koska yksin ei jaksa olla.

Sama elämäntilanne yhdistää. Tai ainakin sen toivoisi yhdistävän. Aikoinaan tutustui helposti uusiin ihmisiin, kun aloitti opinnot. Niitä ystävyyssuhteita on voimassa edelleen ja hyvin voivat, vaikka opinnot ovat päättyneet ja ystävät levinneet ympäri maata. Itsekin olen muuttanut Jyväskylästä, missä alunperin aloitin opintoni. Parhaimmillaan ystävyys ei vaadi edes säännöllistä yhteydenpitoa, vaan on elvytettävissä uudelleen aina, kun nähdään. Tuntuu, että jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Toisten kanssa uusi elämäntilanne, aika tai välimatka taas kiistatta erottaa. Olenpa kokenut senkin, että ystävä on minun hyvistä aikeistani huolimatta kääntänyt selkänsä. Myös kiire ja aikaavievät harrastukset ovat vieroittaneet minut joistakin ystävistäni.

Ennen minulla oli paljon ystäviä. Ei ole enää. Ajoittain olen aidosti yksinäinen. Niin oli jo ennen Fridaa ja tilanne on ehkä vain kristallisoitunut äitiyslomalaisena. Kun on aikaa, sitä huomaa helpommin, että elämässäni on tyhjää tilaa. Tyhjää siellä, missä en haluaisi tyhjää olevan. Arvelen, että tämä ei ole mitenkään harvinaista vasta valmistuneilla tai uudelle paikkakunnalle muuttaneilla. Sosiaalinen elämä menee väkisin uusiksi tässä elämänvaiheessa. Minä en ole ihan hiljan muuttanut, mutta elämäntilanne on muuttunut. Käytännössä lopputulos on aivan sama. Onneksi on puoliso, jonka kanssa olemme myös läheisiä ystäviä. Mieheni kanssa jaan asioita, jotka jakaisin myös ystävieni kanssa. Ehkä se silti on hiukan eri asia.

Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole varaa heittää yhtään ystävää yli laidan. Koskaan en ole niin rikas ystävyydessä, että olisi varaa torjua joku. Olen tietoisesti alkanut elvyttää ystävyyttä moneen vanhaan tuttuun. On ihanaa löytää uudelleen vanha ystävä ja havaita, että se, minkä kuvitteli erottaneen, ei erotakaan. Siitä tulee niin hyvä mieli, että sen turvin elelee monta päivää hymy huulillaan.

Perheen politiikkaa

Se on monimutkainen juttu tuo perhe-elämän ja työn yhdistäminen. Usein tässä sanotaan, että perhe-elämän ja uran yhdistäminen, mutta vaikka ei olisi niin kovin nousujohtoisen urahenkinenkään, haastetta riittää. Erityisesti silloin sanotaan ura, jos se työ liittyy politiikkaan. Minua on aina naurattanut urasta puhuminen, kun puhutaan kunnallispolitiikasta tai nuorisopolitiikasta. En näe siinä mitään uraa vaan lähinnä yhteisistä asioista huolehtimista, kun jonkun se on nekin hommat tehtävä. Mutta toisten mielestä sekin on uraa. Kuten useimmat tietävät, olen harrastanut ahkerasti politiikkaa viimeiset viisi vuotta ja vähän kauemminkin. Se kuuluisa joku on kai epäilemättä pitänyt sitä uran luomisena. Nyt olen kuitenkin päättänyt astua oravanpyörästä ulos ja keskittyä enemmän perhe-elämääni.

Kun pohjoissavolainen kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti keväällä, ettei lähde enää ehdolle seuraaviin eduskuntavaaleihin vaan keskittyy perheeseensä, se aiheutti kummastusta. Heikkinen oli saanut vaaleissa paljon ääniä, ja "ura" oli hyvällä mallilla. Itse hän koki kuitenkin ajaneensa itsensä loppuun, perheen kärsineen ja elämänlaadun laskeneen kansanedustaja-aikana huomattavasti. Eipä siinä mitään ihmettelemistä olekaan: lentokoneella maanantaina arkadianmäelle menevien ja perjantaina palaavien joukossa ei tiivistä perhe-elämää eläviä käytännössä ole. Heikkiselle se oli ollut yllätys.

Itse kiinnitin Hannakaisan haastatteluun erityistä huomiota, koska olen kotoisin samalta alueelta ja onpa suvustani varmasti mennyt ääniäkin siihen pottiin, jolla Heikkinen eduskuntaan nousi. Samanlainen elämäntilannekin yhdistää. Myös minä pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta haastattelun julkaisuaikaan. Täytyy sanoa, että se oli yksi syy lisää päättää keskittyä näihin tärkeämpiin asioihin. Tänä keväänä syntynyt tyttäreni Frida olisi eduskuntavaalien 2011 aikaan vasta vuoden ikäinen. Haluaisinko elää hänestä erossa, kun emme perheenä halua muuttaa pääkaupunkiseudulle? Olisinko valmis maksamaan siitä työstä niin kovaa hintaa, että potisin jatkuvaa syyllisyyttä ja ikävää kotiin? Mitä todella käytännössä vaatisin mieheltäni, jos lähtisin? Mietin myös sitä, katuisinko vaaleista pois jättäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että en katuisi enkä kadu. On tärkeämpiä asioita kuin ura, paljon tärkeämpiä.

Kun aloitin politiikkaharrastukseni, tutustuin moniin nyt jo eduskunnassa työtä tekeviin tai uraa luoviin nuoriin keskustalaisiin. Minuakin on pyydetty ehdolle puheenjohtajaksi, eduskunta-avustajaksi ja hallituksen jäseneksi, mutta olen perhesyistä aina kieltäytynyt. Olen järjestelmällisesti tehnyt ratkaisuja, jotka eivät johda poliittisen uran nousuun nuorena. Muistan kuitenkin ne ajat, jolloin olin sinkku ja tein todella paljon politiikkaa, ja olin ehdolla eduskuntaan. Ajattelin silloin, että en perhettä hanki vaan omistaudun juuri sille työlle ja uralle. Mutta onnellinen en ollut. Ei ollut kaukana loppuunpalaminenkaan. Sittemmin sain yllättäen puolison ja perheen. Tiedän, että en kadu näitä ratkaisuja, koska haluan elämässä olla onnellinen enkä pelkästään tehdä työtä. Perhe tuo minulle onnea, jota ura ei yksin voisi koskaan tuoda. Minä koen näin.

Kaikelle on aikansa. Minusta perheen valitseminen ei minulla eikä Hannakaisa Heikkisellä tarkoita sitä, että perhettä ja uraa ei voisi yhdistää. Nuorten alkiolaisten naisten kerttu-verkosto kannustaa naisia. Se ei silti tarkoita, ettei perheelle pitäisi antaa koskaan aikaa. Minä valitsen nyt perheen, koska voin niin valita. Moni perheetön ystäväni valitsee uran, koska voi niin valita. Tulee aikoja, jolloin ehkä tehdään toisia valintoja. Jos ei tule, sitäkään ei surra. Elämä antaa, mitä antaa ja niistä pitää olla kiitollinen.

Lahjoja ja vastalahjoja

Viime viikkoina olemme saaneet runsaasti lahjoja. Vauvallehan niitä on tietenkin tuotu. Monenlaisia paketteja on tullut. Postimies otti jo tavaksi soittaa ovikelloa kierroksellaan, kun paketteja oli niin runsaasti. Ihania vauvanvaatteita, kukkalähetyksiä, leluja ja koristeita. Pinosin lahjat odottamaan hetkeä, jolloin voisin kunnolla ihastella niitä. Yritin painaa mieleen, mitä saimme keneltäkin. Että osaisi ja muistaisi sitten lähettää vastalahjan joskus.

Lahjat ovat hankala juttu. Heti tulee mieleen, että milloinkas olen näille ihmisille muistanut lahjan lähettää, kun he saivat lapsen tai valmistuivat tai menivät kihloihin. En ole muistanut. Tai jopa: ei ole niin paljoa kiinnostanut. Ihan totta, ei ole silloin niin paljoa vauvat tai lapset kiinnostaneet, että olisin lahjan laittanut. Voi minua. Kerään lahjoja siis pinoon syyllisyydentunteita mieli risteillen. En ole näitä ansainnut, vähemmän minun pitäisi saada. Kiusaantunut tunne.

Toisaalta lahjojen kieltäminen juhlahetkellä on joskus hankalaa, suorastaan loukkaavaa vieraille. Emme toivoneet häälahjoja. Meistä tuntui, että tavaraa oli jo riittävästi kaapit täynnä ja toivoimme, että lahjaksi annettaisiin rahaa häämatkaa varten. En halunnut kerätä kalliita astiasarjoja, enkä aterimia. En halunnut kutsua vieraita juhlia saadakseni lahjoja vaan saadakseni rakkaat ihmiset paikalle todistamaan onnenhetkeä. Joidenkin mielestä lahjat silti kuuluvat juhlaan. "Eihän se ole häät eikä mitään, jos ei saa viedä lahjaa", sanoi kutsuttu sukulainen. Osa sitten toi lahjan, koska halusi, ja se oli toki meillekin ok. Niistä muutamista lahjoista on ollut todella iloa. Mutta hyvä, että ylenpalttisuudelta vältyttiin.

Oma tapani antaa lahjoja on ollut kovin vaihteleva. Joskus, kun olen lahjoja antanut, olen ollut sitten ylenpalttinen ja lähettänyt isoja ja kalliihkoja lahjoja. Jouluna olen suorastaan törsännyt lahjoihin, savolaista ilmausta käyttääkseni. Koska olen vain halunnut antaa lahjan ja viestiä välittämisestä. Lahjojen ostaminen on ollut osa iloa. Sen miettiminen, mitä hänelle sopisi. Koomista sinänsä, että se iso lahja muka siitä välittämisestä paremmin viestisi. Minusta on silti aina ollut kivempi antaa kuin saada lahjoja. Joskus olen lahjonut luodakseni parempia suhteita ja vahvistaakseni jo olemassaolevia. En tiedä, onko tulosta syntynyt. Toisinaan ehkä.

Kyllä sitä toivoisi, että lapseni ei oppisi tavarapaljouteen vaan osaisi kiintyä muutamiin leluihin. Yltäkylläisenä nykyaikana kun uhkaa käydä niin, että lastenhuoneissa kahlataan leluissa , mutta mikään ei jää rakkaampana mieleen. Minulla on muutamia muistoja leluista, jotka olivat toivottuja ja odotettuja - rakkaita. Kun sitä ymmärtäisi olla antamatta liikaa. Tai ainakin lahjoittaisi säännöllisesti pois, mitä ei oikeasti tarvitse.

Vaikea nimen valinta

Kyllä on vaikeaa keksiä lapselle nimi, jos sitä ei ole saanut rauhassa vuosikausia miettiä. Nimen valinta tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun omalle kohdalle tuli niinkin hassu tilanne, että pitkään lapselle ajateltu nimi meni hänen kuukautta vanhemmalle serkkutytölleen. Huonoa tuuria tai telepatiaa, mitä lie, mutta jo rakkaaksi tullut nimi alkoi sen jälkeen tuntua mahdottomalta. Tilannetta ei helpottanut synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky, jossa mielialan vaihdokset ovat jyrkkiä ja itku herkässä. Nimen meneminen sivu suun tuntui maailmanlopulta ja sitä piti itkeä ensijärkytyksestä toipumiseksi pari päivää ennen kuin mitään uutta pystyi ajattelemaankaan.

Neuvojia piisasi alusta asti runsaasti. Moni sanoi, että voittehan te tehdä lapsesta serkkunsa kaiman, ja toiset olivat sitä mieltä, että ei missään nimessä. Yhdysnimeä kehoitettiin ottamaan käyttöön, että lapset erotettaisi suvun juhlissa. Omia ideoita lapsemme nimeksi tuli moneen makuun. Joku ilmoitti, että hänestä rumimpia ovat ne ja ne nimet. Kauniita nimiä luetteli moni. Suomalaista nimeä toivoivat useat. Että sointuisi sukunimeen ja olisi muutenkin tuttu. Liian erikoista ei toivottu, ettei lapsiparkaa kiusattaisi koulussa. Erityisopettajan kerrottiin havainneen tietynnimisten päätyvän helposti hänen oppilaikseen, joten ei kannata niitä laittaa. Nimen etsimisen tuskaani lohdutukseksi lupailtiin nimen kyllä vielä löytyvän. Epäilemättä, koska jollakin nimellä vauvaa olisi kutsuttava kastepäivämäärän lähestyessä.

Nimiasiat ovat äärimmäisen herkkiä. Julkinen pohdinta sosiaalisessa mediassa osoitti, että parempi kun ei julkisesti nimiasioita pohdi. Toiset olivat sitä mieltä, että älkää ainakaan tätä nimeä antako ja toiset loukkaantuivat. Pelkäsin jo kolmannen maailmansodan syttyvän nimikiistoista, ja kielsin julkiset arviot nimistä. Tuli opittua: ei kannata kommentoida nimiä. Epäilemättä tulen vielä itsekin niitä kommentteja lapsemme nimestä kuulemaan. Joko nimi on liian erikoinen, liian tuttu, liian suomalainen tai liian ulkomaalainen, siitä tulee mieleen joku tuttu tai tuntematon suuruus, tai sama nimi on jollakin rätillä, patalapulla, juomalla tai sarjakuvahahmolla, eikä se siksi ole sopiva. Kyllä sitä silti itsekin toivoisi, ettei meidänkään nimivalintaa kastejuhlassa kommentoitaisi piikikkääseen sävyyn. Että sellaisen nimen antoivat.

Muistan lapsena itse ajatelleeni, että nimeni oli "ihan tyhmä". Syykin oli selvä: minun nimelläni ei 80-luvulla löytynyt nimitarroja, nimimukeja eikä avaimenperiä. Siskolleni näitä aina löytyi, mutta ei minulle ja sekös pikkutyttöä harmitti. En olisi halunnut olla erilainen. Nimeni ei ollut 80-luvun yleisimpien nimien top 20:n joukossa, eikä kyllä taida kuulua vieläkään. Sittemmin nimeään on oppinut arvostamaan, ettei se ole ihan yleisin. Omassa nimivalinnassani painaa juuri tuo sama asia. En halua antaa lapselleni nimeä, jolla on koulun joka luokassa muutama kaima. Sen verran olen kuitenkin ajatellut lastani huomioida, että jos hän haluaa nimitarroja, mukin tai avaimenperän, hän sen tulee saamaan, vaikka kalliilla teettämällä. Ne ovat pikkutytöille - ja miksei pojillekin - tärkeitä.

Käyttöohjetta ja hormoneja

Tyttäremme syntyi maaliskuun alun kauniina aurinkoisena päivänä. Odotuksen loppumetrit tuntuivat pitemmiltä kuin ekat 8 kuukautta yhteensä, ja vähintään yhtä pitkältä tuntui myös synnytyksen käynnistelyvaiheet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja selvisin ilman traumoja tai pahempia haavereita.

Onnentunne, mikä vauvasta tuli ensimmäisinä päivinä, oli häkellyttävä. Niin täydellinen, ihana, hurmaava ja rakas lapsi. Ymmärrän nyt hyvin niitä hauskoina kerrottuja juttuja nuoresta äidistä, joka ajatteli, että kaikki muut varmasti ovat kateellisia hänen vauvastaan, koska se on niin paljon ihanampi kuin muilla. Terve ylpeys omastaan vain kuuluu asiaan. Myös oma mies tuntui entistäkin läheisemmältä, kerrassaan parhaalta mieheltä maailmassa. Olin salaa sitä mieltä, ettei kukaan toinen isä hoitanut lastaan niin hyvin kuin minun mieheni.

Hormonimyrskyähän se on sitten ollut muutamat seuraavat päivät. Imettämisen sujumista tai lähinnä lapsen ruoan riittävyyttä jännitin, mutta ei mennyt kauan, kun maitoa tuli enemmän kuin lapsi kykenee syömään. Tunteet ovat olleet pinnassa: lauloin lapselle imettäessä ja yhtäkkiä tuli itku. Minä tässä laulan omalle lapselleni, yhyy. :) Onnenkyyneliä, toki, ja välillä itkua epävarmuudesta, huolesta tai väsymyksestä. Olin kyllä etukäteenkin arvannut, että "baby blues" tarkoittaa minun kohdallani tätä. Ylenmääräistä herkkyyttä, joka aiheuttaa, että kaikki itkettää.

Kuten olen moneen kertaan tainnut kertoa, lapset eivät minulle ole mitenkään uusi juttu. Siitä huolimatta, oma lapsi on todellakin sitä. Lapsen mukana ei valitettavasti vielä tänä päivänäkään toimiteta ohjekirjaa. Niinpä tässä on sitten mieheni kanssa opeteltu erottamaan, mitä tämä tämmöinen itku nyt tarkoittaa ja millä sen voisi välttää. Milloin se itkee nälkää, milloin vatsavaivoja, milloin mitäkin. Ovat palautuneet mieleen myös muistikuvat, miten äiti teki tämän asian ja tämän. Ne asiat olivat jo unohtuneet, mutta onneksi joskus on tullut nähtyä vierestä paljon vauvanhoitoa ja hoidettua itsekin. Meidän vauva on kasvanut mukavasti, mitä voi pitää onnistumisen merkkinä. Olen ihan ylpeä, että pystyn ruokkimaan hänet. Se ei ole itsestäänselvyys, ja sen ymmärrän.

Mikään sankariäiti tai suuri menestyjä en ole. Minun hermoni ovat jo monesti osoittautuneet huonommiksi kuin isyyslomalla oleva mieheni. Mies hoitaa vauvaa niin esimerkillisen hyvin ja kärsivällisesti, että olen ollut ihan ihmeissäni, miten hyvä mies minulla on. Perinteinen malli, jossa vauvan hoitovastuu painottuu vahvasti äidille, ei meillä toteudu. En voi kuin ihmetellä, miten ne äidit pärjäävät, joiden on hoidettava kaikki itse. Minä en pärjäisi, -tai ehkä sittenkin, jos pakko olisi. Hattua nostan heille, jotka yksin hoitavat vauvaansa.