Nyt vapaa olen

Tänään julkistettiin Joensuussa Topi Linjaman toimittama kirja Nyt vapaa olen. Olen mukana kirjassa omalla tarinallani yhtenä noin kahdestakymmenestä kirjoittajasta, kuten sieltä sivuilta ilmenee. Valtaosa kirjoittajista kirjoittaa nimimerkillä, mutta mukana on viisi omalla nimellään kirjoittavaa. Oma tie ja sen valinta on kerrottu runon, maalauksen tai tarinan muodossa. Tarinoissa on paljon samaa, paljon minulle tuttua. Jopa sanavalinnat ovat monilla samoja.

Kokemus herätysliikkeestä irtautumisesta on suuri, lähdön hetkellä ihminen on yksin kuin kuoleman hetkellä. Kuolemana sitä moni vanhoillislestadiolainen pitääkin eikä se muutos tapahdu jälkiä jättämättä: ystävät etääntyvät toisistaan, suku karsastaa, elämä ja usein jopa koko identiteetti menee uusiksi. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Alkaa uusi aika, jonka alku on usein hyvin vaikeaa. Irtautuminen herätysliikkeestä ei ole helppoa, ei vaivatonta, eikä se aina heti tarjoa edes parempaa alun euforian jälkeen. Mutta se on silti usein se itselle oikea ratkaisu, oman elämän alku ja valinta, joka kuitenkin lopulta on hyvä.

Miksi tästä sitten pitää taas puhua ja kirjoittaa? Siksi, että vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuu tänäänkin joku, joka tuntee olevansa elämässä ja maailmassa aivan yksin. Joku, jota pelottaa, ahdistaa, surettaa, itkettää. Joka tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös iloa, riemua, vapautta, onnea, ylpeyttä, hilpeyttä. Irtautumisen tunnecocktail on valtava, ja siihen olisi hyvä olla jonkinlaista vertaistukea tarjolla. Minä halusin kertoa oman tarinani, koska olen kulkenut läpi syvän veden. Minä, joka olen jo niin sinut menneen kanssa, että en koe itseni vuoksi kirjoittavani, vaan niiden, jotka tarvitsevat kuulla, että tästä kuule selviää hengissä. Että tulee päivä, jolloin tajuat, että näin tämän piti mennä, tässä on hyvä, elämä kantaa.

Toivottavasti kirjasta saavat jotain myös he, jotka eivät ole koskaan kuuluneet lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ja he, jotka haluavat kuulua siihen jatkossakin. Toivottavasti kirja laajentaa ymmärrystä. Avaa silmät kärsimykselle, mutta myös molemmin puoliselle kunnioitukselle. Ei niin, kuin perinteisesti on ollut, että lähtijän osa on vaieta. Ilman katkeruutta ja häpeää voin kertoa tarinani. Jos haluatte, lukekaa se tuosta kirjasta.

http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kotimaa-pro-vanhoillislestadiolaisten-irtautumiskertomuksista-kirja/#comments

ps. Asialliset kommentit tähän aiheeseen julkaisen. Nimimerkillä kommentoiminen houkuttaa, mutta mikään kaatopaikka mun blogi ei ole sille palautteelle.

Brysselin terveisiä

Matka Brysseliin on tehty ja onnistui oikein hyvin. Kannoin poikaa Manducan kantorepussa, koska matkarattaista ei mukulakivikatuisessa kaupungissa olisi ollut juuri iloa. Vauva matkusti mukana mallikkaasti eikä osoittanut pahempia väsymisen merkkejä ennen kuin vasta viimeisten kilometrien aikana lähellä kotia. Totesin, että minulla on hyvin kärsivällinen ja joustava vauva, ja vaikka olin sen jo tiennytkin, nyt viimeistään se sai varmistuksen. Ostin tuliaisiksi kotiin enimmäkseen kivoja lastenvaatteita. Keski-Euroopassa poikien valikoimakin on huomattavasti monipuolisempi kuin täällä meillä.

Lentomatkustaminen vauvan kanssa oli oikein mukavaa, palvelu pelasi lähes täydellisesti. Paluumatkalla oli pieniä vaikeuksia, kun soseruoka pääsi menemään vähiin ja Amsterdamin lentokentältä eikä lentokoneesta sosetta sitten löytynytkään vauvalle. Vauvan kanssa matkustaessa kannattaa tosiaan varata ruokaa riittävästi, koska sitä ei sitten välttämättä mistään saa. Pärjäsimme tällä kertaa onneksi maidolla, mutta hieman nälkäinen vauva taisi silti olla. Poika nukkui nousujen ja laskujenkin aikana. Ilmeisesti häntä ei ilmanpaineen muutokset korvissa häirinneet.

Brysselissä oli kaunista ja keväistä. Pääsin elvyttämään ranskankielen taitojani, ja ihan hyvin sujui. Matkakuume sieltä sai vain lisäsytykkeitä. Jospa perhelomalle ensi kerralla, kun tämä vauvan kanssa näin hyvin sujuu.