Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

tiistai 7. tammikuuta 2014

Vanhasta vuodesta opin

Uusi vuosi ja jo joulunaika on minulla aikaa, jolloin mietin vuosien ketjua ja kulunutta vuotta. Ajattelen oman elämäni polkua, ja pohdin, mihin se kaartuu siellä, minne en vielä näe. Kulunutta ja tulevaa vuotta puntaroin mielessäni hiljaksiin. Mietin, mitä hyvää ja aihetta kiitollisuuteen, mitä opin, mitä kuormaa kannan uuteen vuoteen. Aina sitä jotain, tänäkin vuonna. Mutta koko ajan vähemmän, ja siitä olen iloinen.

Elämäni keskiössä on oma perheeni, rakas puoliso ja lapset. Heistä tunnen kiitollisuutta ja onnea silloinkin, kun vauva valvottaa, en jaksa kovin hyvin, tulee kränää pikkuasioista ja muuta arkista. Mikä onni, että minulla on heidät. Myös rakkaat siskoni ovat minulle valtavan tärkeitä. Tiedän, että he tukevat, kannustavat, lohduttavat, tulevat apuun tarvittaessa ja sanovat suoraan, kun sitä tarvitaan. Olen valtavan rikas, kun minulla on heidät. Siskot pysyvät, vaikka muut asiat muuttuisivat.

Kuluneena vuonna tapahtui jotain, mitä en uskonut voivan tapahtua. En ole salannut sitä, että minulla on ollut vaikeat välit vanhempiini jo vuosien ajan. Olin varma, että se asia ei siitä muutu ja olin jo hyväksynyt sen. Sitten tapahtui jotain, joka sai minut näkemään asian toisin. Tajusin, että kaikesta siitä kurasta huolimatta he ovat vanhempiani, joilla on myös hyvät puolensa ja vahvuutensa. Kaikki on niin suhteellista. Sen ymmärtäminen avasi umpisolmun: me teimme sovinnon. Myönsimme, että kukaan ei tässä onnistunut, virheitä tuli kaikille, puhuimme niistä, pyysimme anteeksi. Ja tilanne on korjaantunut. Kun on vuosia ollut se tilanne, että yhteyttä ei ole ollut, muutos todella tuntuu. On ihmeellistä, että tämä saattoi tapahtua. Olen siitä valtavan kiitollinen. Opin, ja uskon, että niin oppivat myös vanhempani, tästä kaikesta valtavasti. Rakkaus on palautunut, ja myös kunnioitus. Epäkohtia on ollut ja on, mutta niistä voidaan toivottavasti vähitellen puhua.

Kuluneena vuonna opin paljon omista rajoistani. Myös siitä, että pitäisi luottaa enemmän vaistoonsa ja tunteisiinsa. Yhä vain enemmän.

En tiedä, mihin suuntaan olen kulkemassa. Epävarmuutta on paljon. Olen kuitenkin nyt rauhallinen. Äitiysloma on ollut hyvää aikaa ottaa etäisyyttä ja miettiä, mitä oikein haluan. Hieman jo tiedän, mutta suunta on edelleen hukassa. Se löytyy, minä luotan siihen. Voi olla, että nyt on vain aika muutokselle. Siltä se tuntuu. Mutta mitä sitten tapahtuu, en tiedä.

Tulevasta vuodesta tulee mielenkiintoinen. Vuoden päästä olen taas viisaampi, se on hieno asia. Vuoden päästä meillä on reilu yksivuotias ja pian viisivuotias. Minun elämäni palikoita asetellaan tänä vuonna uudelleen. Hyvällä tavalla, uskoisin.

ps. Matkoja on suunnitteilla muutaman vuoden tauon jälkeen. Yhdet lentoliput on ostettu, toisesta matkasta alustavasti sovittu. Mukavaa!

4 kommenttia:

  1. Olet aiemmin kertonut kasvaneesi uskovaisiin lukeutuvassa perheestä ja olevasi itsekin sellainen. Tässä tarinassasi kerrot, kuinka pitkäaikainen välirikko vanhempiisi päättyi kaikkien osapuolten tekemiin myönnytyksiin ja anteeksipyytämisiin. Ehkä tapahtuma on osoitus siitä, että huolimatta uskonnollisesta suuntauksesta, uskovaisuus helpottaa kiistakumppanien lähentymistä ja lopulliseen sopuun pääsemistä.

    Omalla kohdallani aloin uskovaiseksi ryhtymisen jälkeen tehdä tiliä menneisyyteni kanssa. Aloin pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joille koin tehneeni vääryyttä tai loukanneeni heitä. He, jolta olen anteeksi pyytänyt, eivät ole sattuneet olemaan ns. uskovaiseksi luokiteltavia ihmisiä; ehkä siksikin, etten uskovaisten porukoissa aiemmin toiminut.

    Noin puolet anteeksipyytämisistäni voi katsoa onnistuneen. Mutta kukaan ihmisistä, joilta olen elämäni aikana anteeksi pyytänyt, ei ole voinut tunnustaa tehneensä minua kohtaan mitään väärää, eikä ole vielä pyytänyt minulta mitään anteeksi. Mielestäni aihetta olisi ollut.

    VastaaPoista
  2. Totta. Uskonnollisesta perhetaustasta, vanhempieni ja kotini anteeksi pyytämisen ja antamisen kulttuurista, oli tässä sovinnon solmimisessa apua. Se ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, että tausta olisi johtanut tähän. Sanotaanko näin, että kyllä sitä oli jo aiemmin yritetty monta kertaa, mutta aika ei ollut oikea, emme olleet aiemmin sovintoon valmiita. Niin kauan kuin on selvittämättömiä asioita, vihaa ja haluttomuutta myöntää, että minä olen epäonnistunut, toiminut väärin ja haluan sovintoa, niin kauan sovinto ei ole mahdollinen. Joskus voi olla niin, että ihminen ei ole koskaan valmis myöntämään, että minussa on vikaa. Olen sitä mieltä, että niin kauan sovinto ei ole aito. Asioista eteenpäin päästäkseen ei kuitenkaan välttämättä tarvita sovintoa. Minä olin jo päässyt asioista eteenpäin ja olin ajatellut, että riippumatta siitä, antavatko vanhempani minulle anteeksi, minä annan heille. Hyväksyn sen, että kukaan ei onnistu elämässään virheettömästi, enhän minäkään. Minä koin, että se oli minulle tärkeää, että pystyin noin ajattelemaan. Vanhoista vihoista voi vapautua ilman varsinaista kohtaamista ja sovintoakin. Se on tärkeää ymmärtää erityisesti silloin, jos riidan toinen osapuoli on jo liian vanha tai kuollut. Hänelle voi antaa anteeksi silloinkin ja päästä eteenpäin.

    VastaaPoista
  3. Lisätään vielä, että uskovaisuus ei tosiaankaan itsessään luo halua sopia riitojaan. Se voi jopa estää sitä. Olen kuullut paljon tarinoita siitä, miten uskovaisiksi itsensä lukevat eivät katso tarpeeelliseksi pyytää anteeksi omaa käytöstään ryhmänsä ulkopuolisilta. Anteeksi pyytäminen vaatii nöyrtymistä, ja se ei ole yhtään sen helpompaa uskovaiselle kuin ei-kristitylle. Ylpeys voi estää anteeksi pyytämisen myös uskovaisen kohdalla, koska on vaikeaa myöntää, että uskovaisenakin toimii väärin.

    VastaaPoista
  4. Todella kaunis, hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista