Olin ekaluokan luokkakuvassa iloinen, reipas koululainen. Tukka oli hieman itsepäinen, sojotti siinäkin kuvassa vasemmalle väkisin. Voimakkaat pyörtäjäiset, ja ehkä ollut vähän kiire kouluun pikkutytöllä, eikä ehtinyt sitä sen kummemmin kampailemaan. Samalla luokalla minulla oli lapsuudenystävä Helena. Kävimme sitten Helenan kanssa myös yläkoulun ja lukion samassa, mutta tokaluokasta eteenpäin minä olin eri koulussa. Koska meidän perhe muutti.
Tokaluokan kuvassa olen pullea tyttö. Niin pullea, että tulee ihan sääli sitä lasta, joka olen. Vaatteet kiristävät selvästi. Eivät ne muutenkaan kovin kauniit ole. Tukka on edelleen yhtä itsepäinen. Silmälasit ovat vaaleanpunaiset, niitä en vielä ekaluokalla suostunut pitämäänkään. Istun vaikeasti luokkakuvassa eturivissä. Uusi koulu. Opettaja oli ankara, perinteinen vanhanajan kansankynttilä. Oli tottunut pitämään koulun kurissa. Hymyilen pienesti, ei se oikein iloinen hymy ole.
Mitä minulle tapahtui tuossa välissä? En ihan tarkkaan tiedä vieläkään, mutta ylipaino seurasi minua aina sen jälkeen ainakin ajatuksissa. Silloinkin, kun olin normaalipainoinen ajattelin olevani ruma ja lihava. Muistan, miten järsin omassa sängyssäni jäisiä pullia lohduksi. Koulussa meni huonosti, en osannut matikkaa ollenkaan. Vanhat kaverit olivat kaukana, uusia ei ihan naapurissa asunut. Äiti oli mennyt töihin, vaikka se työpaikka olikin kotona. Työtä oli ihan kauheasti. Meillä oli eläimiä lemmikeiksi, ja niitä paijasimme. Lohduttihan se kissakin, tai kani. Siskostani tuli ihan eläinhullu. Meistä molemmista heppatyttöjä.
Itkettää, kun ajattelen itseäni tokaluokkalaisena. Muistan, miten seisoin vaa'alla ja katsoin lukua. Se oli valtava. Olin lihonut varmaan kymmenen kiloa ellei enemmänkin, lyhyessä ajassa. Se hetki on syöpynyt mieleeni. Olin ihan yksin sen asian kanssa. Muistan, miten vihasin terveydenhoitajalla käymistä. Äiti sanoi, ettei voi ostaa Leviksiä, koska ne eivät mahtuisi meille. Paino normalisoitui, kun kasvoin. Mutta sen jälkeen olen kyllä välillä lihonut ja välillä laihtunut. Jojottelu on periytynyt suvussa. Niin meillä on tehty ennenkin. Syön helposti suruuni, ahdistukseeni, ilooni, juhliakseni. Aina on syytä syödä.
Nyt mietin, miten voisin opettaa lapselleni terveellistä ruokavaliota. Miten voisin katkaista tämän kierteen? Miten välttäisimme tämän mallin oppimista rakkaan pikkuiseni kohdalla? Haluan sitä niin kovasti. En tiedä, onko keino oikea, mutta meillä ei lapsi syö eikä juo makeaa kuin aivan harvoin kylässä tai vieraiden aikaan. Karkkia ei saa kiitokseksi, ei lohduksi. Niin meillä aina lapsena sai. Voi, kun vielä oppisin itse olemaan yhtä tiukka itselleni. Etten opettaisi sillä tehokkaimmalla tavalla: omalla mallillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti