Laulut palasivat elämään

Lapsena minulla oli tapana laulaa paljon. Lauluja rallateltiin pitkin päivää leikkien ohessa, kuunneltiin kasetilta, laulettiin yksin ja yhdessä. Minulla oli tapana laulella myös omasta päästäni itse keksittyjä lauluja touhuillessani. Kyläkoulussa opettaja oli innostunut lauluista ja laulamista riitti syksystä talveen, joulusta kesään. Lapsena sain usein kuulla, että minulla oli kaunis lauluääni. Sehän vain innosti laulamaan, kovaa ja korkealta. Teininä harrastin kuorolaulua ja olin kuulemma aika hyväkin siinä. Korkea sopraano.

Muutamana viime vuonna en ole pahemmin laulanut. Ei ole laulattanut ja kuoroharrastuksenkin lopetin. Nyt kun sain ihanan tyttäreni Fridan, laulut ovat palanneet elämääni. Totesin lapseni jo synnytyslaitoksella selvästi sopraanoksi, sen verran oli kirkas itkuääni. Ostin myös lapselle levyjä jo ennen syntymää. Vanhanaikaisia lastenlauluja, ei mitään popversioita, koska haluan, että lapseni oppii selvät nuotit ja puhtaat sävelet. Laulamaan nuotilleen, koska en kestä epäpuhtautta laulussa. On meillä myös PMMP:n Puuhevonen, jota voi joskus kuunnella, mutta enimmäkseen suomalaisia kansanlauluja. Mainituista syistä.

Frida tykkää lauluista. Hän aukoo suutaan mukana, kujertaa ja hymyilee ja seuraa äidin ja isän suun liikkeitä laulaessa. Rytmiäkin Frida ymmärtää. Isänsä rummutteli pöytää Fridan ollessa sylissä niin tyttö reagoi heti rummutukseen. Etsi liikettä kroppaansa ja tanssi vauvan tavalla. Olin liikuttunut. Minusta on ihanaa, etä lapseni ymmärtää musiikkia. Ja että hän nyt kuulee samoja lastenlauluja, mitä minä ja mieheni lapsena. Sanat palautuvat mieleen nopeasti. Ne ovat olleet vain uinumassa mielen pohjalla.

Minä aloitin aikoinaan pianotunnit hiukan liian myöhään. Teininä motivaatio harjoitella lopahti, ja muutamassa vuodessa hankittu vähäinen soittotaito hävisi aika nopeasti. Mieheni osaa soittaa paremmin. Hänkin oli lapsena soittotunneilla käynyt pitkin hampain, mutta ei valita nyt. Olen miettinyt, haluaako Frida mennä soittotunneille. Minä en halua pakottaa, mutta voisin kokeilla houkutella ja mainostaa niitä. Jos vaikka innostuisi. Musiikki on niin kiva asia elämässä, että soisin sen tuovan lapselleni iloa myös aikuisena.

Vauvaperhe matkustaa osa 1

Kesäloma on alkanut toden teolla. Kesäkuussa matkustimme ensi töiksemme Saarenmaalle koko perheellä siskoni perheen kanssa. Yhdessä matkustaminen oli kivaa, vaikka tietysti hiukan haastavaa välillä, kun "liikkuvia osia" oli tavallistakin enemmän. Kaikki meni silti hyvin. Matkustaminen jatkui sitten juhannuksena kotimaan matkailulla, ja vietimme viikon Fridan mummolassa.

Sen verran paljon tuli kesäkuussa matkustettua, että nyt tuntuu, että pysymme kotona hetken. Matkustamisessa oli yksi hyvä puoli: tuli totisesti testattua käytännön asioiden sujuvuus vauvan kanssa erilaisissa tilanteissa. Kaikki meni hyvin ja itseluottamus siihen, että selviydymme, vain kasvoi. Neiti oppi ruokailemaan ulkoilmaravintolassa ja viihtymään hotellissa. Pyrimme myös matkustaessa toki rauhoittamaan elämää mahdollisimman paljon, pitämään kiinni nukkumaanmenoajoista ja huolehtimaan tasaisista ruoka-ajoista. Mukana meillä oli toki vaunut, joten vauva sai nukkua milloin halusi. Ehkä juuri siksi jäi tunne, että hyvin sujuu ja pärjätään hienosti.

Vauvallehan piti hommata Viron reissua varten passi. Nykyisin ei enää saa lisätä lapsia vanhempien passiin vaan jokaisella on oltava ikioma matkustusasiakirja. Jännitin etukäteen, miten kolmekuisesta otetaan passikuva, mutta se sujui oikein hyvin. Frida on pitänyt päätään topakasti pystyssä jo kauan ja valokuvaaja oli harjaantunut työssään hyväksi lasten kuvaajaksi. Sitä ei tosin tiedä, miten kauan tuolla viiden vuoden passilla uskaltaa matkustella sitten, kun vauva ei ole enää vauva vaan pikkuneiti kasvaa reippaaksi tyttöseksi. Kuulemma passeja on pitänyt uusia, kun ihmiset eivät ole uskaltaneet matkustaa vanhalla vauvapassilla enää.

Syksyllä on tiedossa lisää matkoja. Tarkoitus on käydä perhereissulla syyslomalla ja mahdollisesti minun luottamustoimeen liittyvä matka marraskuussa liikuttaa äitiä ja tytärtä Brysseliin. Passi ei siis jää aivan käyttämättömäksi. Huvittavaa sinänsä, että itse matkustin ulkomaille ensikertaa silloisella yläasteella. Tyttäreni on ensimmäisen lomamatkansa tehnyt kolmekuisena ja lisää on tiedossa. Näin muuttuu maailma.

Sinkkuelämää

Tuulessa ja tihkusateessa kotiin elokuvista pyöräillessä vähän huvitti. Minä, 3-kuukautta vanhan vauvan äiti, siinä pyöräilin pynttäytyneenä mekkoon, helmiin, toppiin ja rannekoruun. Olin juuri katsonut Sinkkuelämää mukavassa seurassa. Sen verran oli pitänyt laittautua, että käytännöllisimmästä päästä ei asu tietenkään tuohon säähän ollut. Paleli. Mutta mieli oli pirteä ja iloinen, sokerikuorrutettua toista todellisuutta nauttineena.

En ole mikään pitkänlinjan Sex and the City -fani. Löysin koko sarjan vasta edellisen Sinkkuelämää 1 -elokuvan ensi-illan jälkeen ja äitiyslomani aluksi katselin tuotantokausia urakalla läpi. Joitakin jaksoja oli toki tullut aiemminkin katsottua, mutta ei sillä intensiteetillä. Toisethan ovat seuranneet sarjaa ja kasvaneet sen edetessä. Jokaisella oli myös oma suosikkisulhonsa Carrielle ja tietysti oma suosikkipäähenkilönsä. Sinkkuelämää on yhden sukupolven naisten yhdistävä juttu. Ja se muuten näkyi täpötäydessä elokuvateatterissa, jonne oli muutama todennäköisesti mukaan pakotettu poikaystäväkin eksynyt naisjoukkoon.

Omat sinkkuvuodet ovat onnellisesti ohi. Se ei silti estä nauttimasta tästä tv-sarjasta ja elokuvista. Sinkkuelämää jaksetaan aina arvostella sen ökyelämän ihailusta, häpeilemättömästä vapaasta seksistä ja kulutushysteriasta. Onhan se sitä, mutta kuka sen jaksaa ottaa niin vakavasti? Ainakin itse koen, että kaikesta tiedostamisestani huolimatta voin huoletta katsoa sitä sortumatta itse sellaiseen elämään. Eikö elokuvan ole tarkoituskin tarjota toista todellisuutta, jota voi nauttia pieniä annoksia? Kyllä minä voisin joulupukilta ottaa nämä elokuvat dvd:llä juuri omia arjesta pakenemisen hetkiä varten.

Pieni pynttäytyminen silloin tällöin, kuohuviini ja nauru ystävien kanssa on jokaiselle naiselle paikallaan. Miksei miehellekin. Kun se yhdistettiin tähän sisällöltään vähäiseen, mutta mielialavaikutukseltaan suureen elokuvaan, saatoin hipsiä taas tyytyväisenä omaan äitielämääni. Naisenergiaa nauttineena.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla

Minun jokakesäisiin lempiharrastuksiini kuuluu ehdottomasti kasvimaa. Tämä on jo kolmas peräkkäinen kesä, jona mieheni kanssa raahaamme kasvimaalle jyrsimen, muokkaamme maan ja istutamme sinne siemeniä. Kasvimaan perustaminen on meidän molempien mielestä se ikävin vaihe: vuokraa peräkärri, vuokraa jyrsin, kuljettele sitä kasvimaalle ja niin edelleen. Frida istui kasvimaan reunalla kantokopassa ja naapuripalstan rouva kävi onnittelemassa uudesta kasvimaan tekijästä. Satoi vettä. Nyt se vaihe on kuitenkin tehty ja voi alkaa rakentamaan kasvimaata kuntoon.

Mikä siinä kasvimaassa onkin niin ihastuttavaa? Minä ihan hullaannun mullan tuoksusta, oman maan kukkivista mansikoista, raparperistä, joka on elpynyt viime vuoden takaiskuista huolimatta ja ruohosipulista, joka kukoistaa ja on levinnyt. Kasvimaamme ei ole mitenkään erityisen mallikas verrattuna naapureihin, mutta se tuo minulle suorittamisen sijaan paljon iloa. Ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt kasvimaan perustamatta tänä vuonna pikkuvauvan takia. Kasvimaatahan minä juuri tarvitsen, että mieli pysyy virkeänä ja arki hallussa.

Konkreettinen tekeminen sopii hyvin aivotyöläisille, sanotaan. Ilmeisesti, koska sormien multaan upottaminen tarjoaa minulle normaalisti hermolepoa myös työstäni. Näin kokee enimmäkseen myös mieheni. Kasvimaan haasteet liittyvät luontoon ja taas koen, että sitä kautta saan kesästä paremmin kiinni, muistan nauttia linnunlaulusta ja ihmetellä kastematoa. Ihan kuin lapsena. Istutan tänäkin kesänä kasvimaalleni paljon kukkia. Niissä saan sopivasti kaunista satoa, enempää ei välttämättä tarvitse. Minulle kasvimaan juttu ei ole se sato, vaikka kivaahan sitäkin on saada.

Kasvimaalla sitä ajattelee aina vuosi kerrallaan. Tänä kesänä kylvän tätä, ensi kesänä on taas eri tilanne. Ensi kesänä kasvimaallani on pieni tyttönen, joka kävelee porkkanapenkissä ja jota pitää vahtia koko ajan silmä kovana. Tänä kesänä hän pysyy vielä kiltisti vaunuissaan tai kopassaan. Niinpä nyt on erittäin hyvä hetki nauttia kasvimaasta ja tekemisestä siellä.

Jaksamista

Tytär oli vain viikon ikäinen, kun mieheni tiedusteli varovasti, olisiko minulla kauppahaluja. Vauva oli valvottanut, itkenyt iltaisin ja alku tuntui hankalalta kuten asiaan kuuluu. - Haluaisitko lähteä käymään vaikka kaupassa, hän kysyi. Minä menin ja kyllä tuntui ihmeelliseltä, että muu maailma oli ihan paikallaan, vaikka minun maailmani oli pieni ihminen mullistanut. Kaupassa tuntui olevan niin paljon kiinnostavaa ostettavaa, että en ollut ikinä ennen huomannut. Ja askel oli niin kevyt verrattuna muutamien päivien takaiseen taapertamiseen ison mahan kanssa. Kyllä teki hyvää, se eka kauppareissu.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nyt jokelteleva, kääntymistä kiivaasti harjoitteleva ja jo tavaroihin tarttuva Frida on helppo lapsi. Hän on silti edelleen kiistatta pikkuvauva. Päiviä on vaikea ennustaa, koska muutoksia tulee. Pientä rutiinia on silti syntynyt: hän herää aina suunnilleen kahdeksalta ja nukahtaa kymmeneltä. Mutta silti vauva valvottaa ja ainakin minä koen, että on tässä vieläkin ihan kiitettävästi jaksamista. Joinakin aamuina tuntuu, että minnekään en kyllä tänään lähde. Toisinaan voimia on paremmin. Se, että jaksaa hyvin, on tilanne, joka ei paljoa järkyttämistä kaipaa. Olen koko ajan pitänyt ensisijaisena ajatuksena vauvanhoidossani, että kun nyt pärjätään, se on tärkeintä. Että arki sujuu.

Olen niin paha ihminen, että en ole käyttänyt kestovaippoja. Uskaltaako sen ääneen julkisesti edes sanoa? En ole jaksanut, ainakaan vielä. Omatunto kolkuttaa ympäristönäkökulman vuoksi, mutta silti, en aio vaatia itseltäni sitä. - Voin tuoda sinulle vaippoja kotiin. Niitähän surauttaa niin nopeasti ommella, sanoi tuttava. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Minä en surauta ompelukoneella yhtään mitään, minulla ei edes ole semmoista. En aio nyt alkaa käyttää kestovaippoja. En aloita sitä pyykkishowta, kun näissä nykyisissä on aivan riittävästi. Ja haluan minä välillä olla myös tekemättä mitään. Syyllisyyttä en aio tästä itsekkyydestäni kantaa. On kai tässä maailmassa edes jokin valinnanvapaus olemassa? Lupaan pyhästi sitten jättää lentämättä jonkin lomamatkan ja kulkea kävellen kauppaan sovittaakseni vauvani kestovaipattomuutta. Tätä sovitusta teen siis toistaiseksi, ilman syyllisyyttä. Voihan olla, että löydän myöhemmin jostakin niitä voimia innostua kestoilemaan.

Pienet ilot antavat voimaa vauva-arkeen. Kirjastossa käyminen, kaupungilla ystävän tapaaminen, rauhallinen lehdenlukuhetki, linnunlaulu, parvekkeella nautittu aamupala -ihan mikä vain piristää. Ja kyllä sitä piristystä aina toisinaan kaipaa. Kuluneella viikolla sattui silti sekin oivalluksen hetki, että tajusin onneni. Minähän taidan nauttia tästä äitiyslomalla olemisesta. :)