Luonto tikanpojan

Isänpäivän aatto. Kaupungilla käveli nuori isä kahden lapsensa kanssa. Nuorempi istui vaunuissa ja kiljui niin, että katu raikui:"isi, isi!" "Joo", lapsen isä vastasi. Tulin hyvälle mielelle. Lapsi huusi huutamisen ilosta, ilman mitään epäilystä, etteikö isä olisi siinä. Niin lapset huutavat. Isää tai äitiä.

Minun isäni teki reissutyötä, kun olin pieni. Oli viikot poissa, viikonloppuina väsynyt. Isä jäi minulle etäisemmäksi kuin äiti. Muistan ne muutamat hiihtoretket, soutelut ja marjareissut melko tarkkaan, jotka isän kanssa pienenä olin. Isäni tuli isäksi kuten monet tuon ajan isät, ainakin niissä piireissä: nuorena, koska luonto tikanpojan. Tai toisin ilmaistuna: koska Luoja loi. Vanhemmuus oli hänelle perheen elättämistä. Olihan sitä siinäkin. Ehkä olisi halunnutkin olla enemmän läsnä, mutta olosuhteet ja oman isänsä malli olivat sellaiset. Nyt ajateltaisiin, että vanhanaikaiset.

Minun lasteni isä on perheen arjessa läsnä. Niistää ja pyyhkii siinä, missä äitikin. Ottaa vastaan kiukut, pettymykset, ilot, odotukset. Ei ole helppoa sekään. Minun lapsilleni isä on elämässä läsnä, todellinen. Lapsilleni se on normaalia, tavallista. Ansaitseeko siitä sankari-isän viittaa, jos ei äitikään? Varmaan on niin, että vasta tämä sukupolvi on täysin tasa-arvoinen.

Pikkulapsiperheessä elämä on hullunmyllyä. Isänpäivänäkin. Kakkua ei ole, ei maistu meille. Syömme jäätelöä. Juhlasta en tiedä, mutta yksi on varmaa. Se oli elämän paras päivä, kun meistä tuli vanhempia. Se onni kantaa ja kestää.

Painavat luut

Elämänmuutokseen liittyy paljon myös ajatustyötä. En halua muuttaa asioita niin, että jojotan vuoden tai kahden päästä entistäkin isompana vain siksi, että ajatustyö jäi tekemättä. Niinpä mietin itseäni, sitä miksi tulin siihen, mihin tulin ja miten käänsin suunnan. Miksi se nyt onnistui? Mitä olen aina ajatellut itsestäni ja mitä ajattelen nyt? Kyse ei ole mistään nälkädieetistä, nälkää en ole nähnyt, joten en ole kauhean huolissani. Pian on puoli vuotta takana, en ole lipsunut, ei ole mitään himoa ollut mihinkään ruokaan tai juomaan, kiloja on lähtenyt hirveästi, ja vielä lähtee.

Se, että näytän ihan erilaiselta, mutta tuntuu ihan samanlaiselta kuin aina on tuntunut, on jännittävä ristiriita. Vaaka näyttää samanlaisia numeroita kuin joskus silloin, kun olin nuori, nätti ja hoikka näin jälkiviisaana, silloin ei harmi kyllä siltä tuntunut. En ole tosiaankaan vielä ymmärtänyt, että olen nyt saman kokoinen kuin silloin ennen. Tunnetaso ei ole tajunnut sitä, en vaan tajua asiaa vielä. Puen päälleni vaatteita, jotka ei oo vuosiin mahtuneet, ihan kuin todistaakseni, että tää on totta. Vaatteet ei valehtele. Olen reilusti pienempi.

Luita. Siitähän siinä on kysymys. Otsaluuta, poskipäitä, solisluita, olkapäitä, kylkiluita, lantioluita, polvia. Ja lihaksia! Lihaksia, herranen aika, minulla. Hauis, se tuntuu levossakin! Reisilihakset. Pohkeet. Niitä ihmettelen jatkuvasti. Ei oo varmasti ikinä ollu tällaisia, näin vahvoja lihaksia. Pienesti suren, että silloin joskus ennen en osannut syödä oikein, kun treenasin kuitenkin paljon. Olishan sitä silloinkin ollut vaikka ja mitä mahdollista. Aina ennen ajattelin, että minulla on painavat luut. Nyt naurattaa, kun ne luut on jotenki keventyneet. Ei tunnu luut painavilta, ei.

Kuitenkin niin, että vaikka vaaka näyttäisi samoja numeroita, kuin ennen, en ole enää yhtään sama ihminen kuin silloin. Paperilla sama. Muuten aivan eri. Kokonaan muuttunut. Siitä muutoksesta olen iloisesti ylpeä. Vaiennan sen pienen ääneen, joka sanoo, että älä joutavia pidä itsestäsi ääntä. Hemmetti. Pidänpäs!