Kesäloma on pian lopussa niin minulla kuin miehellänikin. Myös minulle alkaa arki, kun mies palaa töihin. Äitiyslomaani on takana nyt kuusi kuukautta. Vähitellen alkaa tuntua, että tammikuu 2011 on aika lähellä ja tämä päättyy joskus. Ihana kesä on pitänyt ajatukset töihin paluusta kaukana, kun olemme lomailleet antaumuksella ympäri Suomea ja erityisesti kotona. Tyttären ensimmäinen kesä jää mieliin vuosisadan hellekesänä. Mies palaa töihin ja minunkin pitää yllättävän pian alkaa ajatella töitä. Ja päivähoitoa.
Ehkä sitten olen työkeskeinen ihminen, mutta minulle työ antaa iloa ja onnistumisen kokemuksia. Pidän työstäni. Olen epäilemättä ärsyttävän innostunut aina parantamaan käytänteitä ja miettimään, miten työtä voisi tehdä paremmin. Se työ vain motivoi minua paremmin niin. En osaisi olla kotona vuosikausia, vaikka olenkin perheellistymisen myötä rauhoittunut pahimmista duracel-vaiheistani. Kaipaan töihin, vaikka tytär on ihana ja äitiysloma on ollut hyvää aikaa.
Ristiriitaisia tunteita työn ja äitiyden yhdistämiseen liittyy. Tunnen tavallaan pientä syyllisyyttä työhön haluamisestani. Jotenkin olen onnistunut sisäistämään ideaalin, että pullantuoksuinen äiti hääräilisi kotona, ompelisi vaatteita ja nauttisi lapsikatraan keskellä pyörimisestä. Minä vain en ole sellainen, ei saa tekemälläkään.
Isyysvapaat ja isäkuukausi kuuluvat nykyajan mahtaviin keksintöihin. Hiljattain isäkuukausi vielä pidentyikin. Voi, kun eläisimme maailmassa, jossa ei tarvitse miettiä, pitääkö isäkuukautta vai ei, ja vaikuttaako se työkuvioihin jatkossa. Tuntuu, että Suomi ei ole aivan tasa-arvoinen maa monessakaan mielessä. Mies, joka jää hoitovapaalle on edelleen kummastus, ja kuuden viikon isäkuukauden pitäminenkin mietityttää määräaikaisessa työsuhteessa olevia. (Miten kuusi viikkoa voi olla ongelma, kun naisen pitää olla äitiyslomalla lähes vuosi?) Vauvanvaunuja työntävää miestäni katsotaan pitkään kadulla ja hänelle hymyillään ihastuneesti: "mies hoitaa vauvaa". Lastenhoitohuone on sijoitettu naisten vessaan: vauvan vaippa on siis miesten vaihdettava vessanpytyn kannella. Olen kuullut sanottavan, että tasa-arvo on Ruotsissa kymmenen vuotta edellä. Ainakin tässä asiassa se selvästi pitää paikkaansa.
Oma äitini oli kotiäiti koko lapsuuteni. Äiti oli pelkästään kotona siihen asti, kun menin kouluun, ja myöhemminkin hän oli maatalousyrittäjänä kotona töissä. Ei se toki silti tarkoita, että olisi ollut ylenmäärin aikaa lapsille. Sitä oli toisinaan, toisinaan ei. Joka tapauksessa minulla ei itsellä ole sitä kokemusta, mitä on mennä lapsena hoitoon. Nyt, kun mietin itse töihin paluuta, toivoisin, että olisi. Ei tarvitsisi niin kovasti miettiä, teenkö lapselleni oikein vai enkö. Tästä aiheesta tulee varmasti kirjoittua vielä monen monta kertaa myöhemmin.
