Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

lauantai 5. toukokuuta 2012

Ihan niin kuin ennen

Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä kolme kertaa unta, jossa itken. Itkua tulee valtoimenaan. Itkuun ei unessa liity surua, se on vain puhdistavaa hyvää itkua. Viimeksi, tällä kolmannella kerralla, kysyin unessa itseltäni, miksi itken. Sain myös vastauksen: itken hylkäämistä. Itkusta unessa on jäänyt mietteliäs olo. Unien maailmaa minua paremmin tunteva ystäväni sanoi, että itku unessa on vapautumista taakoista. Se viestii menemistä aiempaa parempaa kohti. Minun ei ole vaikeaa uskoa sitä. Koen uni-itkuni vapauttavana. Tiesin syyn itkuuni ilman kysymistäkin, vaikka unessa syykin kysyttiin. Minusta on aika jännittävää, että uni näin selvästi minulle viestii asiasta.

Viime aikoina olen ajatellut monta kertaa tavallisia arkisia asioita tehdessäni, että nyt tuntuu samalta "kuin joskus ennen". Se ennen viittaa aikaan ennen loputonta kiirettä, suorittamista, ponnistelua ja pyrkimistä. Se viittaa aikaan, jolloin minulla oli aikaa kuunnella itseäni. Tarvitsen aikaa olla, ajatella ja kuulostella. Uskon, että moniin kysymyksiin vastaukset ovat minussa itsessäni, kun maltan vain kuunnella sitä. Kaikessa kiireessäni ja touhotuksessani takavuosina hukkasin tuon yhteyden. On mahtavaa, että voin löytää sen uudelleen.

Olen opetellut kuluneena talvena tunteita. Onhan se ehkä kummallista, että kolmekymppisenä pitää opetella tunteita, mutta niin minulla on ollut. Erityisesti vaikeat tunteet ovat olleet minulle mahdottomia, kiellettyjä, jopa syntiä aikoinaan. Olen alkanut vapautua tästä ajatuksesta. Mikään tunne ei ole itsessään väärin tai vaarallinen, ajattelen. Tunteet viestivät meille asioista. Vihan on tarkoitus suojella rakkautta, esimerkiksi. Minulla on silti vielä paljon opittavaa tunteista. Olen elänyt elämäni ohittaen ja sulkien pois monia tunteitani, joten hetkessä en opi hyväksymään kaikkia tunteitani.

Tunne siitä, että minulla on nyt elämässäni tavallisia arkisia asioita, jotka ovat "ihan kuin ennen" on lohduttava. Se on viesti siitä, että mukavia asioita tapahtuu elämässäni. Osaan nauttia pienistä onnenhetkistäni. Pyöräilystä keväässä. Maan tuoksusta, tuulen hyväilystä, kesätakista päällä. Laulusta huulillani. Perunakattilan höyrystä. Sanomalehdestä lattialla. Suruni on väistymässä, kuten unenikin viestii. Oli sen jo aikakin.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Rahat lopussa

Liekö sattumien summa vai suunnittelun pettäminen syynä, mutta meillä on rahat lopussa. Kavereiden kanssa jutellessa olen ymmärtänyt, että en ole ainoa. Me kaksi keskituloista työssäkäyvää emme ole onnistuneet niin hyvin kulutustamme suunnittelemaan, ettei yllättävä autoremontti tai muu isompi hankinta talouttamme kaataisi.

Laskuja on pinottu ja ihmetelty, miten voi olla, että rahat ovat oikeasti vähissä aina viikkoa ennen tilipäivää. Olen katunut jotain turhamaista ostostani. Mieheni on miettinyt, pitäisikö lehtien tilaaminen lopettaa. Ja olemme yhteistuumin päättäneet säästää ruoassa. "Mitään turhuuksia ei enää osteta", sovimme. Ei kevätkenkiä, ei kesävaatteita, ei sesonkimeikkejä ja tuoksua. Selvä, olen valmis uhrauksiin talouden tasapainottamiseksi.

Kesäloma tulossa, lomamatkalle tekisi mieli. Mutta millä rahalla? Olemme aiempina vuosina käyneet ulkomailla kerran tai pari vuodessa. On ollut varaa. Nyt tuntuu, että ei ole. Se harmittaa. Selaan netissä perhelomakohteita. Mietin, että jos edes Tallinnaan, tai Bulgariaan. Minulla on sentään koko heinäkuu vapaata. Nyt ei ole vauvaakaan tulossa, ja tytär olisi jo isompi matkustaja. Voi surkujen surku.

Sitten jäin miettimään, mitä lapseni oikeasti lomalta haluaisi. Pyöräretken, uimarannalle, kirjastoon, mummulan mökille. Jätskiä jälkiruoaksi, makkaraa nuotiolta. Havahduin, että niinhän minä itsekin kaipaan kiireettömiä lapsuuden kesiä. Kirjan lukemista viltillä, rauhallista elämänrytmiä, jätskiä kaupasta ja lettuja. Miksi tarvitsisin ohjelmoida lomani täyteen ulkomaanmatkoja ja muita härpäkkeitä? Vähemmälläkin pärjää. Sitäpaitsi se on ekologistakin.

Siispä me ekoihmiset matkustamme lomalla kotikaupungissa ja sukuloimassa. Pysähdymme matkan varrella kivassa vanhassa pappilassa syömässä, uimassa ja torilla. Käymme kesäteatterissa. Teemme pyöräretkiä, joita tytär niin kovasti toivoo. Mikäpä sen mukavampaa. Ei kaiken kivan tarvitse aina olla suurta.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Luottamusta ja rakkautta

Uhmaikäinen tyttäreni kaipaa usein hellyyttä. Hän osaa sitä myös pyytää ihanasti. "Äiti, pusuttele minua" ja "Isi, tule minun viereen istumaan ja silitä" on kuultu. Lapsi hakee vanhemmastaan turvaa, kun usein niin kovasti kiukuttaa. Se on hämmentävää. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on ei. Luin iltasatua, jossa Perttu oli oikein todella kiukkuinen. Tytär kuunteli satua hiljaa silmät pyöreinä ja päätin hieman selittää Pertun kiukkuisuutta. Lapset ja aikuiset ovat joskus vihaisia ja kiukkuisia, kun harmittaa, sanoin. "Saako silloin tulla syliin", kysyi pikkuneiti. "Saa, aina tietysti saa", vastasin. Siitä tajusin, että lapselle omakin harmitus ja kiukku voivat olla pelottavia. Aikuisen kiukusta puhumattakaan.

Kun minä olin lapsi, minun mahdollisuusvalikoimaani ei kuulunut ollenkaan, että olisin tuollaista hellyyttä ja hyväilyä osannut pyytää. Sellainen ei vain kuulunut asiaan. En tiennyt sellaista lasten hellimistä olevankaan, joten en olisi osannut pyytää. Lasten piti olla kiltisti, leikkiä omiaan, olla poissa aikuisten tieltä. Vaatii paljon rakkautta ja luottamusta, että lapsi ymmärtää voivansa pyytää rakkautta ja luottaa, että sitä tarvetta ei torjuta. Olen hirveän iloinen, että lapsellani on näin.

Oman lapsen kasvaessa olen havahtunut huomaamaan monia asioita samaan tapaan kuin tämän. Lapseni kautta voin elää uudelleen asioita, jotka olivat minulla toisin. Vaikka lapseni elämä on hänen omansa, jollakin tavalla minusta on lohduttavaa, että hänellä on näin hyvin. Joka tapauksessa tyttäreni kasvaa ajattelemaan tuota asiaa itsestäänselvyytenä. Niin sen pitäisi ollakin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Ystävänpäivänä

Ostin postista ystävänpäiväkortteja. Mietin, montakohan näitä tarvittaisi. Kenelle lähettäisin kortin tänä sähköisten viestien kulta-aikana? Olen halunnut kulkea vastavirtaan aina toisinaan ja lähettää kirjeitä ja kortteja. Miten paljon kirje ilahduttaakaan, jos sellaisen saa! Kirjeiden ja korttien arvo on mielestäni vain noussut nyt, kun niitä ei juuri enää lähetellä. Toisaalta, nykyisin en lähettele enää juuri pitempiä kuulumisten kertomissähköpostiviestejäkään. Niidenkin arvo on noussut.

Mutta että ystävä, jolle lähettäisin kortin. Jos olisi vaikka viisi korttia, kenelle ne lähettäisin? Joku tärkeä unohtuu kuitenkin. Ja miten nämä ystävät nyt sitten järjestetään paremmuusjärjestykseen? Kaikki niin erilaisia, tunnetaan eri yhteyksistä, yhteyttä pidetään eri tavoin. Tarvitseeko edes? Olemme ystävieni kanssa kiireisiä, työssäkäyviä tai kotiäitejä, elämme ruuhkavuosia. Näemme harvoin, soitamme vähän, asumme kaukana toisistamme. Muistamme siinä arjen keskellä, mutta enempään ei aina taivu.

Monesti olen kaivannut ystävää. Monesti olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Miettinyt, kenelle soittaisin. Joskus on tuntunut, että ei ole ketään, kenelle soittaa. Se on kurja tunne. Tiedän, että yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka olisi ystävien ympäröimä. Se tunne yksinäisyydestä lähtee sisältä, eikä siinä tarvitse olla välttämättä todellista puutetta ystävistä.

Kaksivuotiaan tyttäreni ystävyys liikuttaa minua. Hänellä on ystäviä päiväkodissa. "Miun E" ja "miun S", hän sanoo. Ne ovat erityisiä kavereita. Päiväkotiin mennessä tyttäreni juoksee ystävänsä luo, silittää ja ryhtyy leikkimään vieressä. Kaksivuotiaat kun eivät vielä oikein osaa yhdessä leikkiä, mutta rinnakkain. Lasten ystävyys on yksinkertaista. Heillä vain synkkaa. :)

Ystävänpäivä on vain kerran vuodessa. Todellisuudessa jokainen päivä on ystävän päivä. Joskus elämä silti vain kuljettaa erilleen. Olen menettänyt monta ystävää monenlaisista syistä. Vanhoja ystäviä on harvassa. Niitä, jotka tunsi jo teininä. Aikaa ei ystävyyteen ole helppo saada. Niistä vanhoista ystävistä haluaisi pitää kiinni. Eikä uusiakaan ole kyllä liikaa, ei sillä.

Toisaalta, olen hiljattain tajunnut, että väkisin ei ystävä voi olla. Joskus on vain parempi päästää irti. Ystävyyden ei pitäisi olla jatkuvasti taakaksi. Onko se silloin enää edes ystävyyttä?

maanantai 23. tammikuuta 2012

"Jokainen ikä on paras ikä"

Tyttäreni lähestyy kahden vuoden ikää. Olen odottanut, milloin meillä "räjähtää" uhmaikä silmille. Kokeneemmat äidit minulle ovat aina sanoneet, että "odota vain, kun hän on kaksivuotias". Mutta minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että tyttäreni on aina vain suloinen ja ihana. Parhaimmillaan, parhaassa iässä. Sainkin ihan hiljattain kahdelta tutulta äidiltä kommentin: "Odota vain, tulet yllättymään: lapset ovat aina parhaassa iässä".

Kyllä meilläkin välillä taistellaan. Pikkuneiti haluaa pukea itse. Olen sanonut, että "näytä äidille, miten hienosti osaat pukea". Ja hän haluaa näyttää, kiukku unohtuu heti. Pikkuneidillä vastaus jokaiseen kysymykseen on "ei". Joskus pelleilemme tyttären kanssa niin, että väittelemme "kyllä" "ei" "ei" "kyllä". Se on lapsesta hauskaa. Minusta huvittavinta on se, että hän välillä väittelee ja kiukuttelee myös oman näkemyksensä kanssa. Itsensä kanssa riitelevä kaksivuotias on huvittava!

Olen huomannut, että parhaiten meidän uhmis-tyttöön puree keinona se, että kääntää hänen huomionsa muualle. Kun hampaiden harjaamisprotesti on pahimmillaan, puhun "kultakutrin" hiusten harjaamisesta. Mutta pakottaa ei kannata, jos viesti on selvä. Lapsi testaa oman tahtonsa lujuuden pitämistä, joten se tahto kannattaa kiertää, ei hakata päätä seinään.

Päiväkodissa on käytössä jäähypenkki. Meillä ei ole jäähypenkkiä vielä tarvittu kuin pari kertaa, pelkkä varoituksen antaminen on yleensä riittänyt. Varmasti tämä tilanne vielä tästä toiseksi muuttuu, kun tytär kasvaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joku rangaistus on oltava, ja rajat laitettava jo näin pienenä. Minkäänlaiseen väkivaltaan en halua ikinä turvautua. Kuri ja järjestys ei vaadi väkivaltaa. Minua on piiskattu ja tukistettu lapsena, mutta minusta se on väärä tapa kasvattaa. Siitä asiasta olen ehdoton. Väkivallan pelolla tai väkivallalla en lastani kasvata.