Äidin kasvimaalla, raparperin alla

Minun jokakesäisiin lempiharrastuksiini kuuluu ehdottomasti kasvimaa. Tämä on jo kolmas peräkkäinen kesä, jona mieheni kanssa raahaamme kasvimaalle jyrsimen, muokkaamme maan ja istutamme sinne siemeniä. Kasvimaan perustaminen on meidän molempien mielestä se ikävin vaihe: vuokraa peräkärri, vuokraa jyrsin, kuljettele sitä kasvimaalle ja niin edelleen. Frida istui kasvimaan reunalla kantokopassa ja naapuripalstan rouva kävi onnittelemassa uudesta kasvimaan tekijästä. Satoi vettä. Nyt se vaihe on kuitenkin tehty ja voi alkaa rakentamaan kasvimaata kuntoon.

Mikä siinä kasvimaassa onkin niin ihastuttavaa? Minä ihan hullaannun mullan tuoksusta, oman maan kukkivista mansikoista, raparperistä, joka on elpynyt viime vuoden takaiskuista huolimatta ja ruohosipulista, joka kukoistaa ja on levinnyt. Kasvimaamme ei ole mitenkään erityisen mallikas verrattuna naapureihin, mutta se tuo minulle suorittamisen sijaan paljon iloa. Ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt kasvimaan perustamatta tänä vuonna pikkuvauvan takia. Kasvimaatahan minä juuri tarvitsen, että mieli pysyy virkeänä ja arki hallussa.

Konkreettinen tekeminen sopii hyvin aivotyöläisille, sanotaan. Ilmeisesti, koska sormien multaan upottaminen tarjoaa minulle normaalisti hermolepoa myös työstäni. Näin kokee enimmäkseen myös mieheni. Kasvimaan haasteet liittyvät luontoon ja taas koen, että sitä kautta saan kesästä paremmin kiinni, muistan nauttia linnunlaulusta ja ihmetellä kastematoa. Ihan kuin lapsena. Istutan tänäkin kesänä kasvimaalleni paljon kukkia. Niissä saan sopivasti kaunista satoa, enempää ei välttämättä tarvitse. Minulle kasvimaan juttu ei ole se sato, vaikka kivaahan sitäkin on saada.

Kasvimaalla sitä ajattelee aina vuosi kerrallaan. Tänä kesänä kylvän tätä, ensi kesänä on taas eri tilanne. Ensi kesänä kasvimaallani on pieni tyttönen, joka kävelee porkkanapenkissä ja jota pitää vahtia koko ajan silmä kovana. Tänä kesänä hän pysyy vielä kiltisti vaunuissaan tai kopassaan. Niinpä nyt on erittäin hyvä hetki nauttia kasvimaasta ja tekemisestä siellä.

Jaksamista

Tytär oli vain viikon ikäinen, kun mieheni tiedusteli varovasti, olisiko minulla kauppahaluja. Vauva oli valvottanut, itkenyt iltaisin ja alku tuntui hankalalta kuten asiaan kuuluu. - Haluaisitko lähteä käymään vaikka kaupassa, hän kysyi. Minä menin ja kyllä tuntui ihmeelliseltä, että muu maailma oli ihan paikallaan, vaikka minun maailmani oli pieni ihminen mullistanut. Kaupassa tuntui olevan niin paljon kiinnostavaa ostettavaa, että en ollut ikinä ennen huomannut. Ja askel oli niin kevyt verrattuna muutamien päivien takaiseen taapertamiseen ison mahan kanssa. Kyllä teki hyvää, se eka kauppareissu.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nyt jokelteleva, kääntymistä kiivaasti harjoitteleva ja jo tavaroihin tarttuva Frida on helppo lapsi. Hän on silti edelleen kiistatta pikkuvauva. Päiviä on vaikea ennustaa, koska muutoksia tulee. Pientä rutiinia on silti syntynyt: hän herää aina suunnilleen kahdeksalta ja nukahtaa kymmeneltä. Mutta silti vauva valvottaa ja ainakin minä koen, että on tässä vieläkin ihan kiitettävästi jaksamista. Joinakin aamuina tuntuu, että minnekään en kyllä tänään lähde. Toisinaan voimia on paremmin. Se, että jaksaa hyvin, on tilanne, joka ei paljoa järkyttämistä kaipaa. Olen koko ajan pitänyt ensisijaisena ajatuksena vauvanhoidossani, että kun nyt pärjätään, se on tärkeintä. Että arki sujuu.

Olen niin paha ihminen, että en ole käyttänyt kestovaippoja. Uskaltaako sen ääneen julkisesti edes sanoa? En ole jaksanut, ainakaan vielä. Omatunto kolkuttaa ympäristönäkökulman vuoksi, mutta silti, en aio vaatia itseltäni sitä. - Voin tuoda sinulle vaippoja kotiin. Niitähän surauttaa niin nopeasti ommella, sanoi tuttava. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Minä en surauta ompelukoneella yhtään mitään, minulla ei edes ole semmoista. En aio nyt alkaa käyttää kestovaippoja. En aloita sitä pyykkishowta, kun näissä nykyisissä on aivan riittävästi. Ja haluan minä välillä olla myös tekemättä mitään. Syyllisyyttä en aio tästä itsekkyydestäni kantaa. On kai tässä maailmassa edes jokin valinnanvapaus olemassa? Lupaan pyhästi sitten jättää lentämättä jonkin lomamatkan ja kulkea kävellen kauppaan sovittaakseni vauvani kestovaipattomuutta. Tätä sovitusta teen siis toistaiseksi, ilman syyllisyyttä. Voihan olla, että löydän myöhemmin jostakin niitä voimia innostua kestoilemaan.

Pienet ilot antavat voimaa vauva-arkeen. Kirjastossa käyminen, kaupungilla ystävän tapaaminen, rauhallinen lehdenlukuhetki, linnunlaulu, parvekkeella nautittu aamupala -ihan mikä vain piristää. Ja kyllä sitä piristystä aina toisinaan kaipaa. Kuluneella viikolla sattui silti sekin oivalluksen hetki, että tajusin onneni. Minähän taidan nauttia tästä äitiyslomalla olemisesta. :)

Ystävä yli laidan!

Äitiyslomaan ja lapsen hoitamiseen kotona tuntuu kuuluvan olennaisena osana yksinäisyys. Ainakin, kun lapsi on esikoinen ja koiraakaan ei perheeseen kuulu, talo tuntuu tyhjältä ja tekeminen loppuu vauvan nukkuessa. Tuntuu hullulta kuluttaa vapaita päiviään siihen, että odottaisi miestä kotiin töistä. Ainakaan minun pirtaani se ei oikein tunnu sopivan! Siispä päätin alkaa valloittaa äitien maailmaa laajemminkin: perhekerhoihin, kyläilemään ja ennen kaikkea hiekkalaatikolle. Frida-tyttöni ei ole vielä aikoihin hiekkalaatikkoikäinen, mutta sinne minä vain suuntaan. Koska yksin ei jaksa olla.

Sama elämäntilanne yhdistää. Tai ainakin sen toivoisi yhdistävän. Aikoinaan tutustui helposti uusiin ihmisiin, kun aloitti opinnot. Niitä ystävyyssuhteita on voimassa edelleen ja hyvin voivat, vaikka opinnot ovat päättyneet ja ystävät levinneet ympäri maata. Itsekin olen muuttanut Jyväskylästä, missä alunperin aloitin opintoni. Parhaimmillaan ystävyys ei vaadi edes säännöllistä yhteydenpitoa, vaan on elvytettävissä uudelleen aina, kun nähdään. Tuntuu, että jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Toisten kanssa uusi elämäntilanne, aika tai välimatka taas kiistatta erottaa. Olenpa kokenut senkin, että ystävä on minun hyvistä aikeistani huolimatta kääntänyt selkänsä. Myös kiire ja aikaavievät harrastukset ovat vieroittaneet minut joistakin ystävistäni.

Ennen minulla oli paljon ystäviä. Ei ole enää. Ajoittain olen aidosti yksinäinen. Niin oli jo ennen Fridaa ja tilanne on ehkä vain kristallisoitunut äitiyslomalaisena. Kun on aikaa, sitä huomaa helpommin, että elämässäni on tyhjää tilaa. Tyhjää siellä, missä en haluaisi tyhjää olevan. Arvelen, että tämä ei ole mitenkään harvinaista vasta valmistuneilla tai uudelle paikkakunnalle muuttaneilla. Sosiaalinen elämä menee väkisin uusiksi tässä elämänvaiheessa. Minä en ole ihan hiljan muuttanut, mutta elämäntilanne on muuttunut. Käytännössä lopputulos on aivan sama. Onneksi on puoliso, jonka kanssa olemme myös läheisiä ystäviä. Mieheni kanssa jaan asioita, jotka jakaisin myös ystävieni kanssa. Ehkä se silti on hiukan eri asia.

Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole varaa heittää yhtään ystävää yli laidan. Koskaan en ole niin rikas ystävyydessä, että olisi varaa torjua joku. Olen tietoisesti alkanut elvyttää ystävyyttä moneen vanhaan tuttuun. On ihanaa löytää uudelleen vanha ystävä ja havaita, että se, minkä kuvitteli erottaneen, ei erotakaan. Siitä tulee niin hyvä mieli, että sen turvin elelee monta päivää hymy huulillaan.

Perheen politiikkaa

Se on monimutkainen juttu tuo perhe-elämän ja työn yhdistäminen. Usein tässä sanotaan, että perhe-elämän ja uran yhdistäminen, mutta vaikka ei olisi niin kovin nousujohtoisen urahenkinenkään, haastetta riittää. Erityisesti silloin sanotaan ura, jos se työ liittyy politiikkaan. Minua on aina naurattanut urasta puhuminen, kun puhutaan kunnallispolitiikasta tai nuorisopolitiikasta. En näe siinä mitään uraa vaan lähinnä yhteisistä asioista huolehtimista, kun jonkun se on nekin hommat tehtävä. Mutta toisten mielestä sekin on uraa. Kuten useimmat tietävät, olen harrastanut ahkerasti politiikkaa viimeiset viisi vuotta ja vähän kauemminkin. Se kuuluisa joku on kai epäilemättä pitänyt sitä uran luomisena. Nyt olen kuitenkin päättänyt astua oravanpyörästä ulos ja keskittyä enemmän perhe-elämääni.

Kun pohjoissavolainen kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti keväällä, ettei lähde enää ehdolle seuraaviin eduskuntavaaleihin vaan keskittyy perheeseensä, se aiheutti kummastusta. Heikkinen oli saanut vaaleissa paljon ääniä, ja "ura" oli hyvällä mallilla. Itse hän koki kuitenkin ajaneensa itsensä loppuun, perheen kärsineen ja elämänlaadun laskeneen kansanedustaja-aikana huomattavasti. Eipä siinä mitään ihmettelemistä olekaan: lentokoneella maanantaina arkadianmäelle menevien ja perjantaina palaavien joukossa ei tiivistä perhe-elämää eläviä käytännössä ole. Heikkiselle se oli ollut yllätys.

Itse kiinnitin Hannakaisan haastatteluun erityistä huomiota, koska olen kotoisin samalta alueelta ja onpa suvustani varmasti mennyt ääniäkin siihen pottiin, jolla Heikkinen eduskuntaan nousi. Samanlainen elämäntilannekin yhdistää. Myös minä pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta haastattelun julkaisuaikaan. Täytyy sanoa, että se oli yksi syy lisää päättää keskittyä näihin tärkeämpiin asioihin. Tänä keväänä syntynyt tyttäreni Frida olisi eduskuntavaalien 2011 aikaan vasta vuoden ikäinen. Haluaisinko elää hänestä erossa, kun emme perheenä halua muuttaa pääkaupunkiseudulle? Olisinko valmis maksamaan siitä työstä niin kovaa hintaa, että potisin jatkuvaa syyllisyyttä ja ikävää kotiin? Mitä todella käytännössä vaatisin mieheltäni, jos lähtisin? Mietin myös sitä, katuisinko vaaleista pois jättäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että en katuisi enkä kadu. On tärkeämpiä asioita kuin ura, paljon tärkeämpiä.

Kun aloitin politiikkaharrastukseni, tutustuin moniin nyt jo eduskunnassa työtä tekeviin tai uraa luoviin nuoriin keskustalaisiin. Minuakin on pyydetty ehdolle puheenjohtajaksi, eduskunta-avustajaksi ja hallituksen jäseneksi, mutta olen perhesyistä aina kieltäytynyt. Olen järjestelmällisesti tehnyt ratkaisuja, jotka eivät johda poliittisen uran nousuun nuorena. Muistan kuitenkin ne ajat, jolloin olin sinkku ja tein todella paljon politiikkaa, ja olin ehdolla eduskuntaan. Ajattelin silloin, että en perhettä hanki vaan omistaudun juuri sille työlle ja uralle. Mutta onnellinen en ollut. Ei ollut kaukana loppuunpalaminenkaan. Sittemmin sain yllättäen puolison ja perheen. Tiedän, että en kadu näitä ratkaisuja, koska haluan elämässä olla onnellinen enkä pelkästään tehdä työtä. Perhe tuo minulle onnea, jota ura ei yksin voisi koskaan tuoda. Minä koen näin.

Kaikelle on aikansa. Minusta perheen valitseminen ei minulla eikä Hannakaisa Heikkisellä tarkoita sitä, että perhettä ja uraa ei voisi yhdistää. Nuorten alkiolaisten naisten kerttu-verkosto kannustaa naisia. Se ei silti tarkoita, ettei perheelle pitäisi antaa koskaan aikaa. Minä valitsen nyt perheen, koska voin niin valita. Moni perheetön ystäväni valitsee uran, koska voi niin valita. Tulee aikoja, jolloin ehkä tehdään toisia valintoja. Jos ei tule, sitäkään ei surra. Elämä antaa, mitä antaa ja niistä pitää olla kiitollinen.

Lahjoja ja vastalahjoja

Viime viikkoina olemme saaneet runsaasti lahjoja. Vauvallehan niitä on tietenkin tuotu. Monenlaisia paketteja on tullut. Postimies otti jo tavaksi soittaa ovikelloa kierroksellaan, kun paketteja oli niin runsaasti. Ihania vauvanvaatteita, kukkalähetyksiä, leluja ja koristeita. Pinosin lahjat odottamaan hetkeä, jolloin voisin kunnolla ihastella niitä. Yritin painaa mieleen, mitä saimme keneltäkin. Että osaisi ja muistaisi sitten lähettää vastalahjan joskus.

Lahjat ovat hankala juttu. Heti tulee mieleen, että milloinkas olen näille ihmisille muistanut lahjan lähettää, kun he saivat lapsen tai valmistuivat tai menivät kihloihin. En ole muistanut. Tai jopa: ei ole niin paljoa kiinnostanut. Ihan totta, ei ole silloin niin paljoa vauvat tai lapset kiinnostaneet, että olisin lahjan laittanut. Voi minua. Kerään lahjoja siis pinoon syyllisyydentunteita mieli risteillen. En ole näitä ansainnut, vähemmän minun pitäisi saada. Kiusaantunut tunne.

Toisaalta lahjojen kieltäminen juhlahetkellä on joskus hankalaa, suorastaan loukkaavaa vieraille. Emme toivoneet häälahjoja. Meistä tuntui, että tavaraa oli jo riittävästi kaapit täynnä ja toivoimme, että lahjaksi annettaisiin rahaa häämatkaa varten. En halunnut kerätä kalliita astiasarjoja, enkä aterimia. En halunnut kutsua vieraita juhlia saadakseni lahjoja vaan saadakseni rakkaat ihmiset paikalle todistamaan onnenhetkeä. Joidenkin mielestä lahjat silti kuuluvat juhlaan. "Eihän se ole häät eikä mitään, jos ei saa viedä lahjaa", sanoi kutsuttu sukulainen. Osa sitten toi lahjan, koska halusi, ja se oli toki meillekin ok. Niistä muutamista lahjoista on ollut todella iloa. Mutta hyvä, että ylenpalttisuudelta vältyttiin.

Oma tapani antaa lahjoja on ollut kovin vaihteleva. Joskus, kun olen lahjoja antanut, olen ollut sitten ylenpalttinen ja lähettänyt isoja ja kalliihkoja lahjoja. Jouluna olen suorastaan törsännyt lahjoihin, savolaista ilmausta käyttääkseni. Koska olen vain halunnut antaa lahjan ja viestiä välittämisestä. Lahjojen ostaminen on ollut osa iloa. Sen miettiminen, mitä hänelle sopisi. Koomista sinänsä, että se iso lahja muka siitä välittämisestä paremmin viestisi. Minusta on silti aina ollut kivempi antaa kuin saada lahjoja. Joskus olen lahjonut luodakseni parempia suhteita ja vahvistaakseni jo olemassaolevia. En tiedä, onko tulosta syntynyt. Toisinaan ehkä.

Kyllä sitä toivoisi, että lapseni ei oppisi tavarapaljouteen vaan osaisi kiintyä muutamiin leluihin. Yltäkylläisenä nykyaikana kun uhkaa käydä niin, että lastenhuoneissa kahlataan leluissa , mutta mikään ei jää rakkaampana mieleen. Minulla on muutamia muistoja leluista, jotka olivat toivottuja ja odotettuja - rakkaita. Kun sitä ymmärtäisi olla antamatta liikaa. Tai ainakin lahjoittaisi säännöllisesti pois, mitä ei oikeasti tarvitse.