Sinkkuelämää

Tuulessa ja tihkusateessa kotiin elokuvista pyöräillessä vähän huvitti. Minä, 3-kuukautta vanhan vauvan äiti, siinä pyöräilin pynttäytyneenä mekkoon, helmiin, toppiin ja rannekoruun. Olin juuri katsonut Sinkkuelämää mukavassa seurassa. Sen verran oli pitänyt laittautua, että käytännöllisimmästä päästä ei asu tietenkään tuohon säähän ollut. Paleli. Mutta mieli oli pirteä ja iloinen, sokerikuorrutettua toista todellisuutta nauttineena.

En ole mikään pitkänlinjan Sex and the City -fani. Löysin koko sarjan vasta edellisen Sinkkuelämää 1 -elokuvan ensi-illan jälkeen ja äitiyslomani aluksi katselin tuotantokausia urakalla läpi. Joitakin jaksoja oli toki tullut aiemminkin katsottua, mutta ei sillä intensiteetillä. Toisethan ovat seuranneet sarjaa ja kasvaneet sen edetessä. Jokaisella oli myös oma suosikkisulhonsa Carrielle ja tietysti oma suosikkipäähenkilönsä. Sinkkuelämää on yhden sukupolven naisten yhdistävä juttu. Ja se muuten näkyi täpötäydessä elokuvateatterissa, jonne oli muutama todennäköisesti mukaan pakotettu poikaystäväkin eksynyt naisjoukkoon.

Omat sinkkuvuodet ovat onnellisesti ohi. Se ei silti estä nauttimasta tästä tv-sarjasta ja elokuvista. Sinkkuelämää jaksetaan aina arvostella sen ökyelämän ihailusta, häpeilemättömästä vapaasta seksistä ja kulutushysteriasta. Onhan se sitä, mutta kuka sen jaksaa ottaa niin vakavasti? Ainakin itse koen, että kaikesta tiedostamisestani huolimatta voin huoletta katsoa sitä sortumatta itse sellaiseen elämään. Eikö elokuvan ole tarkoituskin tarjota toista todellisuutta, jota voi nauttia pieniä annoksia? Kyllä minä voisin joulupukilta ottaa nämä elokuvat dvd:llä juuri omia arjesta pakenemisen hetkiä varten.

Pieni pynttäytyminen silloin tällöin, kuohuviini ja nauru ystävien kanssa on jokaiselle naiselle paikallaan. Miksei miehellekin. Kun se yhdistettiin tähän sisällöltään vähäiseen, mutta mielialavaikutukseltaan suureen elokuvaan, saatoin hipsiä taas tyytyväisenä omaan äitielämääni. Naisenergiaa nauttineena.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla

Minun jokakesäisiin lempiharrastuksiini kuuluu ehdottomasti kasvimaa. Tämä on jo kolmas peräkkäinen kesä, jona mieheni kanssa raahaamme kasvimaalle jyrsimen, muokkaamme maan ja istutamme sinne siemeniä. Kasvimaan perustaminen on meidän molempien mielestä se ikävin vaihe: vuokraa peräkärri, vuokraa jyrsin, kuljettele sitä kasvimaalle ja niin edelleen. Frida istui kasvimaan reunalla kantokopassa ja naapuripalstan rouva kävi onnittelemassa uudesta kasvimaan tekijästä. Satoi vettä. Nyt se vaihe on kuitenkin tehty ja voi alkaa rakentamaan kasvimaata kuntoon.

Mikä siinä kasvimaassa onkin niin ihastuttavaa? Minä ihan hullaannun mullan tuoksusta, oman maan kukkivista mansikoista, raparperistä, joka on elpynyt viime vuoden takaiskuista huolimatta ja ruohosipulista, joka kukoistaa ja on levinnyt. Kasvimaamme ei ole mitenkään erityisen mallikas verrattuna naapureihin, mutta se tuo minulle suorittamisen sijaan paljon iloa. Ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt kasvimaan perustamatta tänä vuonna pikkuvauvan takia. Kasvimaatahan minä juuri tarvitsen, että mieli pysyy virkeänä ja arki hallussa.

Konkreettinen tekeminen sopii hyvin aivotyöläisille, sanotaan. Ilmeisesti, koska sormien multaan upottaminen tarjoaa minulle normaalisti hermolepoa myös työstäni. Näin kokee enimmäkseen myös mieheni. Kasvimaan haasteet liittyvät luontoon ja taas koen, että sitä kautta saan kesästä paremmin kiinni, muistan nauttia linnunlaulusta ja ihmetellä kastematoa. Ihan kuin lapsena. Istutan tänäkin kesänä kasvimaalleni paljon kukkia. Niissä saan sopivasti kaunista satoa, enempää ei välttämättä tarvitse. Minulle kasvimaan juttu ei ole se sato, vaikka kivaahan sitäkin on saada.

Kasvimaalla sitä ajattelee aina vuosi kerrallaan. Tänä kesänä kylvän tätä, ensi kesänä on taas eri tilanne. Ensi kesänä kasvimaallani on pieni tyttönen, joka kävelee porkkanapenkissä ja jota pitää vahtia koko ajan silmä kovana. Tänä kesänä hän pysyy vielä kiltisti vaunuissaan tai kopassaan. Niinpä nyt on erittäin hyvä hetki nauttia kasvimaasta ja tekemisestä siellä.