Itseään toteuttava ennuste

Luin Helsingin Sanomista tällä viikolla itseään toteuttavista ennusteista. Siitä, miten ennakkokäsitys, juorut tai rasistiset odotukset toteutuvat herkästi, kun kaikki muuttavat suhtautumistaan niiden mukaiseksi. Lahjakkaana pidetystä tuleekin lahjakas, koska hän saa erilaisia mahdollisuuksia kuin muut. Älykkäänä pidetty tulee oikeasti älykkääksi harjoituksen myötä. Pahimmillaan kauhuskenaario toteutuu, koska sitä odotetaan.

Olen miettinyt, että omalla asenteella on merkitystä minunkin elämässäni sen kulun kannalta. Miten suhtaudun, se vaikuttaa asioihin. Pidänkö varmuuden vuoksi suojaukseni korkealla, olen varuillani ja varon sanojani, ettei kukaan vain minua loukkaa? Ja samalla olen viileä ja etäinen, ja minusta voi tulla aivan väärä käsitys. Iloisen luo ilo herkemmin tulee. Ystävälliselle ollaan ystävällisiä. Ääneen lausuttu toive ystävistä tuo ystäviä. Auki kerrottu suru voi tuoda lohdutusta. Aivan turhaan mietin, että en uskalla tätä sanoa tai jos sitä ei kiinnosta.

Onko siinä kyse kohtalosta, vai mistä, kun samoille ihmisille tuntuvat murheet kasautuvan? Onko se vain tarkoitettu niin, vai voiko asialle tehdä jotain? Olemmeko ajopuita, joita virta vain heittelee vai onko syytä olla aktiivinen ja yrittää itse, ohjata? Riippuu varmaan asioista, olisiko jotain ollut tehtävissä. Jossitella voi aina, varsinkin jälkeenpäin.

Minä uskon välimalliin. Että on jokin kohtalo, tie, joka on ihmiselle olemassa, ja se pitää löytää ja kulkea. Mutta ei niin, ettei asioille mitään voisi, koska kohtalo. Lapsia on vahdittava, ettei jotain satu. Rokotus ja vakuutus on otettava. Turvaistuin ja kypärä on syytä hankkia, mutta jos paha kolari tulee, siinä ei varautuminen pelasta. Liika kohtaloon nojaaminen voi kuitenkin passivoida ja suorastaan lamaannuttaa. Sama juttu on myös pelon kanssa. On vain uskallettava elää rohkeasti. Mikään ei niin kaduta jälkeenpäin kuin elämättä jäänyt elämä.