Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.