Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Tyhmä, nöyrä ja hiljainen

Kevätaurinko valaisee pelottavasti kaikki elämän pimeimmätkin loukot. Pesemättömät ikkunat, lapsen läpsimät kuvaruudut ja keittiön syöttötuolin alusen kauheuden, mutta myös mielen käsittelemättömät kriisit ja pesäkkeet. Olen penkonut mieltäni, minuuttani, omakuvaani. Kaikki ei ehkä kestä päivänvaloa, mutta siivousinnossani en ole mitään rauhaan jättänyt.

Kärsin ajoittain edelleen syyllisyyttä siitä, että laitoin lapseni hoitoon ja menin töihin. Siitäkin huolimatta, että tytär on viihtynyt hoidossa erinomaisesti ja minä voinut selvästi aiempaa paremmin, kun saan olla taas töissä. Tilitän miehelleni, että haluaisin jaksaa kotona, olla se pullantuoksuinen äiti, joka vetää pulkkaa ulkona ja viihtyy lapsen kanssa. Haluaisin haluta olla kotiäiti. Tähän jatkuvaan syyllisyyteeni kyllästyneenä päätin tutkia, mistä moinen oikein kumpuaa. Miksi piinaan itseäni syyllisyydellä, jossa ei ole mitään järkeä?

Kelasin, että parikymppisenä ja vähän sen jälkeenkin koin aina, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Olen aina ollut puhelias, kärkäs sanomaan ja kommentoimaan, suuta on suorastaan ollut vaikeaa saada pysymään kiinni. Erityisesti maailman menoa, uutisia ja politiikkaa olen tykännyt kommentoida. Olen aina ollut pitkä: kasvoin muita päätä pitemmäksi jo alakouluikäisenä. Olen ollut iso nainen, ainakin jos tavoitteena olisi barbie tai Helinä-keiju.

Koulussa olin hikari, ja halusin opiskella pitkälle ja paljon. Ihanne kyseenalaistamattomasta ja "järkeilemättömästä" ihmisestä ei toteutunut minun kohdallani. En ole koskaan innostunut niistä harrastuksistakaan, joita suku ja vanhempani olisivat toivoneet. Soittoharrastus ei kiinnostanut, tukkaa en viitsinyt teininä pahemmin kampailla ja hevoset olivat ykkösjuttu. Sinänsä noissa ei ole mitään kummallista valtaväestön näkökulmasta. Mutta minä elin lestadiolaisessa maailmassa, jossa kyseiset ominaisuudet eivät suorastaan olleet hyve.

En siis mahtunut siihen muottiin, joka lestadiolaisesta maailmastani olisi tarjottu. Olisi pitänyt olla nöyrä, hiljainen, suuntautua kotiin ja kotitöihin, eikä varsinkaan ottaa kantaa mihinkään yhteiskunnalliseen tai historiaan. Okei, myönnän, että tämä on kärjistys, ja asiat eivät ole näin yksioikoisia. Jokatapauksessa, edelleen kummittelee minun nykyisessä maailmassani (johon ei kuulu lestadiolaisuus, by the way) se naisihanne, että pitäisi olla eteerinen nainen, tyhmä, nöyrä ja hiljainen. Ei auta, että tiedän sellaisesta haaveilun olevan turhaa. Koen aina olevani jotenkin vääränlainen, luonnonoikku tai jotain.

En tiedä, milloin saan päästettyä irti näistä kummallisista ihanteista, jotka kasvatukseni on minuun liian tiukasti juurruttanut. Jos maailmani päällisin puolin onkin aika tavallinen, ihanteiden ja arvojen tasolla muutokset tapahtuvat hitaammin. Toisaalta, en varmasti ole ainoa, jonka tavoitteiden ja ideaalien taustalla kummittelevat vanhempien, sukulaisten tai naapurien tavoitteet ja ihanteet. Vinkkejä aivopesun purkamiseen otetaan vastaan. Tai sitten minulla on kolmenkympin kriisi aluillaan.

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus Salla! Pakko kommentoida vaan tuohon, että nöyrä, tyhmä ja hiljainen kumpuaisi puhtaasti lestadiolaisesta kasvatuksesta. Luulen, että se voisi tulla enemmänkin esimerkiksi jostain vuosikymmenten takaa olevasta maalaisesta ajattelusta. En ole itse kokenut, että hiljaisuuden vaatimus (tyhmyyden vaatimus on mulle kyllä täysin vieras) omasta kasvatuksestani kumpuaisi laisinkaan lestadiolaisuudesta, vaan ennemminkin eteläpohjalaisesta kursailevasta ilmapiiristä (josta siis äitini on kotoisin).

    Itse en kyllä ikinä tule kasvattamaan tyttäriäni väärällä tavalla nöyriksi, en ollenkaan tyhmiksi enkä varsinkaan hiljaisiksi! ;)

    VastaaPoista
  2. Joo. Vaikea sitä on tietää, mikä kumpuaa mistäkin. On totta, että paljon liittyy varmaan vanhaan maaseutukulttuuriinkin, paitsi, että maaseudulla naisten on pitänyt tehdä töitä siinä missä miestenkin. Ainakin meilläpäin piti. Tasa-arvoisuus tulee sitä kautta luonnostaan.
    Lestadiolaisia todellisuuksiakin on niin monenlaisia. Jotkut elävät edelleen aivan 50-luvulla, toisilla ei ole sellaista ollut silloinkaan. Perinteinen sukupuoliroolikäsitys silti yleisesti vallitsee lestadiolaisten keskuudessa. Mies menee töihin, nainen pysyy kotona.
    Ei kasva minunkaan tyttöni ainakaan pakotettuna mihinkään muottiin. Kannustan häntä olemaan ihan oma itsensä ja hyvä sellaisena.

    VastaaPoista
  3. Voi Salla,
    oli pakko lukea kirjoituksesi useampaankin kertaan. Monessa kohtaa nyökyttelin samanmielisyyden merkiksi. Kirjoitat juuri samoja ajatuksia, joita itsekin olen viime aikoina niin usein miettinyt.

    Tunnistan tuon lestadiolaisen naisen muotin ja se on aika ahdas, niin perheelliselle kuin perheettömällekin naiselle. Ja se perheetön nainen vasta kummajainen onkin.. ü

    Onnekseni olen kasvanut vahvatahtoisen ja suorapuheisen äidin tyttärenä ja jotain kai niistä piirteistä olen itsellenikin perinyt. Mutta vasta viime vuosina olen havainnut, että noissa piirteissä tuntuu olevan jotain väärää. Suorapuheinen 25-vuotias kun on jotenkin paljon vaarallisempi kuin suorapuheinen 15-vuotias.

    Tuntuu tutulta tuo, että on "liian" jotain. Liian kärkäs, liian suorapuheinen, liian kiinnostunut politiikasta ja ympäröivästä yhteiskunnasta (ja välillä jopa liian kiinnostunut itsensä kouluttamisesta). Perhejuhlissa löydän itseni usein sieltä nurkasta, missä miehet puhuvat bisneksistään tai politiikasta. Se naisten nurkka, jossa puhutaan lapsista, sisustamisesta tai kotitöistä, tuntuu hyvin vieraalta, etenkin lapsettomalle.

    Viihdyn toisaalta erittäin hyvin tällaisena vääränlaisenä, enkä tunne siitä minkäänlaista syyllisyyttä. Viime aikoina olen huomannut, että minusta on tullut entistäkin suorapuheisempi, enää en jaksa varoa niin kuin ennen. Välillä haluan ihan tietoisestikin ravistella näitä viiskytlukulaisia ihanteita: Suren niitä pieniä tyttöjä, joista kasvatetaan pienestä pitäen perheenäitejä. Suren niitä älykkäitä nuoria naisia, jotka luopuvat unelmistaan avioiduttuaan liian nuorina. Surisin niitä kaikkia vuosikymmeniksi kotiin sidottuja äitejä, ellen tietäisi että moni niistä on kotiäitinä ihan mielellään.

    Toisaalta luotan vahvasti siihen, että ne vuosikymmenten takaiset ihanteet ovat hiljalleen murtumassa. Ympärilläni on yhä koulutetumpia lestadiolaisia naisia, on koti-isiä ja työssäkäyviä naisia, on paljon ajattelevia ja suvaitsevaisia ihmisiä. Niistä iloitsen.

    -Annu-

    VastaaPoista
  4. Me on varmaan Annu eletty samanlaisia hetkiä ja ajatuksia. Minä luulen tietäväni aika tarkkaan, mitä tarkoitat noilla porinapiireillä. Just noin.

    Iso kiitos viestistäsi!

    VastaaPoista