Kälkättävä martta

Kuten on tullut kerrottua, harrastan marttatoimintaa. Lähdin mukaan marttoihin, koska kaipasin erilaista tekemistä ja uusia naamoja. Sanalla sanoen kaipasin piristystä ja vaihtelua ehkä hiukan urautuneeseen elämääni. Opiskelujen loppu, opiskelukavereiden leviäminen ympäri maata ja maailmaa ja työelämän aloittaminen tuntuivat aiheuttavan elämässäni tyhjiön, jonka päätin täyttää martoilla. Totuus lienee kuitenkin se, että marttoihin olen ehtinyt mukaan vain harvakseltaan. Kyse onkin ollut enemmän siitä ajatuksesta, että olen martta ja kuulun marttoihin. Ehkä kyse on jopa martta-aatteesta. Ylevää.

Marttauteni on sikäli huvittavaa, että en ole koskaan ollut erityisen tunnettu näppäristä sormistani tai ahkeruudestani kotitöissä. Äitini oli varma, että en pärjäisi omillani ja epäili, että ruoanlaittotaidottomuuteni tappaisi minut kyllä nälkään opiskelupaikkakunnalla. Varmuuden vuoksi huolehtiva, ehkä jopa hiukan hössöttävä äitini lähetti minulle ruokaa postipaketissa, että selviäisin. "Hellä on hepo varsalleen", kommentoi äiti, kun hämmentyneenä ruokalähetystä kiittelin. Kaiken kaikkiaan, kotitöissä kunnostauduin enemmän siivouksen kuin leipomisen tai käsitöiden saralla. Perheissä kun muodostuu helposti roolit ja minun roolini oli siivota leipomisen jäljet.

Sittemmin olen onneksi oppinut leipomaan ja laittamaan ruokaa. Oli pakkokin, koska sen lisäksi, ettei kokkia ollut aina käytettävissä, minulle puhkesi myös vilja-allergia. Kun gluteenittomia ruokia ei ollut juurikaan varaa ostella, oli opeteltava leipomaan. Ja helppoahan se oli, kun vain aloitti. Sittemmin olen kehittynyt niin pitkälle, että olen liittynyt marttoihin. Sitä en ole saanut tunnustetuksi, että käsityöt eivät edelleenkään kuulu vahvuuksiini. Alaluokilla opetetut villasukka ja lapanen ovat autuaallisesti haihtuneet muististani ja ompelutaitoni tulokset olen tyrmännyt alkuunsa ja luopunut toivosta, että osaisin ommella jotain, mitä kehtaisi päällään pitää. Onneksi martoissa tehdään muutakin kuin käsitöitä, ja tykkään kyllä haastaa itseni oppimaan ja tekemään niitäkin asioita, joita en osaa. Ainakin valikoivasti.

Vastikään kuulin, että joidenkin mielestä olen pelottava ihminen. Ensireaktio oli, että minäkö pelottava? Minä! Aikani asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että ehkä joitakin voi tosiaan pelottaa suorasanaisuuteni ja sanojeni vahva paino. Ehkä minulle ei ole niin helppo väittää vastaan, koska vasta-argumentit kyllä epäilemättä löytyvät. Minulla on tapana paukutella asioita suoraan, ja kaikki eivät sitä tietysti ymmärrä. Mieheni on sitä mieltä, että pelottavuuden ydin löytyy "ylenmääräisestä kälkättämisestä", mitä luontaisesti harrastan. - Poninhäntä väpättäen kälkätät, kuvaa mieheni. Olen rivien väleistä lukenut, että jotkut (ainakin miehet) taitavat sääliä miestäni, kun sillä on tuollainen vaimo. Eivät tiedä, ettei tarvitse kotona niin "kälkättää", kun kiintiö tulee täyteen muualla.

Mielessäni yhdistän pelottavan puheenlahjani ja marttauteni. Kyllähän martan pitää osata itseään ilmaista, ja se taito minulla on hallussa. Totisesti.