Kuten on tullut jo kerrottua, perheeseemme odotetaan uutta tulokasta keväällä. Vauva on kauan yhdessä haaveiltu ja toivottu. Vaikka toiveisiin lopulta vastattiinkin nopeasti, silti lapsi on ihmeellinen ja myös pelottava asia. Kysymys "oliko se vahinko?" minulta pari kertaa kysyttiin alkuun. Se tuntui kuin kasvoille lyötäisiin ja mielestäni aivan aiheesta sain suuttua. Miksi niin se olisi vahinko ollut? Elämä muuttuu ja minä muutun, mutta antaa sen muuttua. En elä niin suunniteltua elämää, että kaiken ennakoisin ja vain uraani ajattelisin näitä isoja päätöksiä tehdessä. Elämän tärkeysjärjestys on minulle selvä.
Helppoa ei silti ole myöntää, että muutokset voivat tarkoittaa myös luopumista. Elämä ottaa ja antaa yhtä aikaa, kuten sillä yleensä on tapana. En koe lasta esteeksi elämälleni, koska äitini esimerkki on opettanut ymmärtämään, että kaikkea voi tehdä lapsesta huolimatta. Lähes kaikkea. Niistä asioista, jotka lapsi ottaa automaattisesti pois eli yöhön jatkuneet hauskat baari-illat, runsaat viikonloppumenot kokousten tai muiden juttujen merkeissä, mahdollisuuden nopeisiin muutoksiin ja ylenmääräisen itsekkyyden, olin jo valmis luopumaan. Mitäpä minä niillä, ne on niin nähty. Siinä mielessä olin jo valmis äidiksi, hyvin valmis.
Toisaalta, siinä mielessä en ole äidiksi valmis, että ottaisin äitiyden niin kovin tosissani. Lapset ovat minulle luonnollinen ja normaali osa elämää, ja en halua olla äitinä "tosikko". Äitiyteen liittyvät oletukset ja muoti-ilmiöt mitään erityisesti mainitsematta tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. - Imettäväthän ne eläimetkin, tuhahtaa mieheni. Siihen ajatus kiteytyy. Päätän antaa itselleni tilaa olla hirveästi miettimättä, antaa asioiden tulla kohdalle ja sitten vain kokea ne.
Olen löytänyt itsestäni herkän "itkupillin" lapseni edessä. (salaa olin sellainen kai aina ollut) Ultraäänikuvassa potkiva ihmisenalku nostaa kyyneleet välittömästi silmiin eikä niistä tule loppua. Niin ihmeellinen on elämä. Tunnen valtavaa iloa lapsesta, vaikka alkuun hämmentävää uutista oli outoa käsitellä. Tajuan, että olen etuoikeutetussa asemassa. Miten paljon maailmassa on niitä lapsia, joita ei toivota! Valtavasti. Minun lapsellani on se onni, että häntä on toivottu. Vielä se ei onnea takaa, kuten voi tulla rakastettu ja onnellinen myös siitä lapsesta, jota ensin itkettiin. Mutta on mukavaa ajatella, että voin tarjota lapselleni ainakin tässä hyvän alun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti